Petri Karjalainen petri.karjalainen@koillissanomat.fi
Perheen nuorimmainen, kaksivuotias poika, katsoi facebook -profiilistani löytyvää valokuvaa: ”Tuo ei ole meijän isi. Tuo on työ-isi.” Kuvassa minulla on kauluspaita päällä, vaikka muuten en erityisen viralliselta näytä – ainakaan omasta mielestäni.
Onko työ-isi hän, joka lähtee aamulla kiireisenä ja tulee illalla liian myöhään? Tuleeko työ-isistä meijän isi vasta sitten, kun hän käyskentelee kotoisasti verkkarit päällään, eikä enää vaeltele omissa ajatuksissaan?
Kaksivuotiaalta ei saa analyyttista vastausta, totuuden siemen täytyy itse löytää. Kaksivuotias ei suodata sanomisiaan yleislämpimiksi kohteliaisuuksiksi, kuten veljeni asian kiteytti, vaan aivoista kulkee suora torvi suuhun, joka sanoo.
Esi-isien elämä soljui selkeänä, vaikkakin äärimmäisen raskain ponnistuksin. Kollaan piti kestää ja pöllin kaatua.
Koillismaalainen isä raatoi kesät maatöissä ja talvet savotoilla. Lapset pyörivät äitinsä helmoissa, kunnes rupesivat opettelemaan aikuisten töille. Pojat pääsivät isänsä mukaan, kun vartta kertyi tarpeeksi. Siinä se isyys tuli hoidettua. Työ-isi ja koti-isi olivat vielä yksi ja sama henkilö.
Kaikki ei ollut ennen paremmin. Koillismaalla eli sitkeänä pelko, että poikalapsi menee rikki, jos isä halaa, suukottelee tai jopa kertoo rakastavansa. Tätä läheisyyden karttamisen perinnettä ei tule ikävä.
Liian monen sodan runteleman miehen arveksi jäi tunnemykkyys. He eivät avanneet syliään, eivätkä sanaista arkkuaan ennen kuin oli myöhäistä.
Nykyajan isit kamppailevat henkisesti kahdella rintamalla. Pitää olla työ-isi ja pitää olla koti-isi, eikä riitä. Saamme naistenlehdistä (huom. naistenlehdistä, ei miesten) lukea neuvoja etäisyydestä, eroisyydestä ja bonusisyydestä. Mies, valitse roolisi!
Nyky-isälle ei jää muuta mahdollisuutta kuin yrittää sovittaa koti-isi ja työ-isi samaan persoonaan kotityö-isiksi.
Vanhin poika pääsi näyttämään taitojaan talvirenkaitten vaihdossa. Into oli tietysti valtava ja kasvoi entisestään, kun auto todella kohosi tunkin päälle.
Välillä teki mieli päälle päsmäröidä. Maltoin kuitenkin istua penkin päässä kehumassa. Siinä työnähellystä seuratessa mielessä kävi, että eipä mene monta vuotta, kun murrosikään ehtinyt poika kääntää lauantaiaamuna kylkeään ja sanoo, että pidä äijä tunkkisi.
Ja kun tarpeeksi monet isänpäiväkahvit on juotu, niin poika palaa jälleen renkaanvaihtohommiin. Nostaa auton tunkin päälle ja ehdottelee samalla palvelutaloon muuttoa.
Siinä se on elämä soljunut isänä.