Kuusamossa oli lunta ja pakkasta. Suunnittelin käyväni hiihtämässä, mutta ladulle en ehtinyt. Rukalla kävin sentään monen vuoden tauon jälkeen. Ehdimme ajella hetken isin kanssa eri puolilla Rukaa ja autosta ulos noustessamme tuli minulle jo sen verran kylmä ja molemmille iski nälkä, että olimme jo ensimmäisinä asiakkaina lounastamassa Coloradon burgereita. Laskettelurinteitä ei tällä kertaa valloitettu, mutta selvittiinpähän ehjinä!
Olin takaisin Brasilian maaperällä varhain maanantaiaamuna. Lämmin tuuli puhalsi kasvoille ja siitä tiesi, että nyt ollaan kotona. São Paulon lentokentällä oli vähän erilainen vilske kuin niin rauhallisella Helsinki-Vantaalla. Tax free -putiikeissa soi kovalla elektroninen tanssimusiikki ja tuli sellainen olo, että olin saapunut juuri ison painavan matkalaukun kanssa keskelle yökerhoa. Ihmiset puhuivat toistensa päälle, he olivat pukeutuneet kaiken kirjaviin vaatteisiin ja näyttivät kaikki keskenään niin erinäköisiltä. Kiinnitin tähän huomiota, koska suomalaiset näyttävät minusta nykyään kaikki samalta vähän niin kuin aasialaisetkin. Suomalaiset ovat vaaleita, haaleita sekä pukeutuvat mustaan ja harmaaseen. Useilla on lisäksi silmälasit ja he puhuvat hiljaisella äänellä niin, ettei kukaan varmasti häiriinny.
Ensimmäinen viikko menee aina totutellessa aikaeroon ja päästessä kiinni erilaiseen elämänrytmiin. Asetin ensimmäisille Brasilian päiville tavoitteeksi jakaa tuliaissuklaat kaikille saajilleen ennen niiden sulamista. En malttanut kuitenkaan olla tekemättä töitä, suunnittelematta tämän vuoden opintoja ja salillekin piti jo päästä. Muutaman päivän ajan puhuin välillä suomea, mutta muuten solahdin taas tähän arkeen vaivattomasti. Ihoni on taas paahtunut tummaksi, villasukat ovat vaihtuneet varvassandaaleihin ja pimeys valoon. Brasilialaiset ovat aina niin kuin ennenkin. Hellyyttäviä ja aina niin välittömiä.
Olin yhtenä iltapäivänä ruokakaupan kassajonossa, kun siellä oli häikkää maksupäätteiden kanssa. Odottelu jonossa venyi ja venyi. Räpläsin puhelinta ja odotin omaa vuoroani. Katsahdin taakseni ja näin kaksi vanhempaa rouvaa. He olivat pieniä ja samannäköisiä, ehkä kaksoset. Molemmilla oli korit täynnä ruokaostoksia ja he näyttivät väsähtäneiltä. Toinen heistä kasvoi esille pussin, jossa oli arviolta puoli kiloa keittokinkkuviipaleita. Nainen avasi pussin ja alkoi kiskomaan keittokinkkua kaksin käsin suuhunsa ja tarjosi myös toverilleen. En voinut enää pidätellä hämmästynyttä nauruani ja kysyin, saisinko myös maistaa vähän. Siinä me kolme sitten söimme leikkeleitä ja kerroin heille Suomesta ja meidän kinkkuvalikoimista. He olivat pöllämystyneitä, kun luettelin palvikinkun, joulukinkun, saunakinkun, ohuen ohuen, pippurisen, kalkkunaisen ja mitä vielä. Kinkkunaiset kysyivät, miksi Suomessa kaikkea pitää olla niin paljon. En osannut vastata siihen, koska en minäkään sitä tiedä ja samaa olen miettinyt itsekin. Kuka tarvitsee raejuustoa, jossa pienet mangon palaset tulevat mukana tai Rahkariinia tai sitä uutta Mifua? Mikä se sellainen nimikin on? Jokaisella Suomen visiitillä tulen jo ähkyyn siitä kaikesta tavaran, ruuan ja vaatteiden määrästä. Ostosten tekeminen tuntuu vaikealta paitsi irtokarkkihyllyllä. Siellä minä viihdyn ja eri karkkilajit löytävätkin nopeasti tiensä pussiin. Äiti saa toffeepaloja ja isille mustia salmiakkeja. Minä syön loput!
Huomenna menen taas käymään kaupassa ja ostan leivänpäällisiä. Tilaukseni on yleensä se sama ”10 siivua kinkkua ja 10 juustoa, por favor”. Ostan niitä kilohinnaltaan sellaisia keskitasoisia ja olen todennut sen hyväksi taktiikaksi. Halvimman vaihtoehdon laatuun en oikein luota ja nimikin on kaiken lisäksi Pif Paf. Kalliimman makua en taas erota niistä muista. Ajattelin tällä kertaa olla radikaali ja yrittää tilata kinkkuni hieman tavallista ohuemmaksi siivutettuna. Se maistuu niin paremmalta hapankorpun päällä.