Kun olin pieni-Risto, oli joululahjojen arvoasteikossa selkeästi korkeimmalla levelillä niin sanotut kovat paketit. Pehmeät sisälsivät yleensä mielikuvituksettomasti jotain villasukkia, alusvaatteita, yöpukuja tai puseroita. Ei siis mitään sellaista, mitä lapsi olisi arvellut todella tarvitsevansa.
Kun ikää, ja varmaankin ymmärrystä, tuli lisää, alkoivat myös ne pehmeät paketit kiinnostaa. Kovien aika alkoi jäädä taakse. Kun ei enää rattikelkka, luistimet tai jääkiekkomaila kiinnostanut, oli aika tutustua villasukkamaailmaan. Ne ovat muuten arvaamattomat mukavat. Nyt niitä villasukkia on muuten jo kertynyt korillinen, ei palele jalkoja. Oli siis aika astua seuraavalle levelille.
Se on aineettomat paketit, höyhenenkeveät, ei aina edes käärepaperia, tai osoitetarraa. Ne paketit eivät välttämättä edes ole Joulupukin lahjasäkissä. Niitä ei laiteta kuusen alle, eikä niitä osteta kaupasta.
Mieluisimmat lahjat löytyvät siitä joulupöydän äärestä. Omat läheiset ja sukulaiset, tuttavat. Jouluruokailu on aina ollut yksi suomalaisen joulun kohokohtia, mutta vasta nyt sen on alkanut tajuamaan. Kinkku ei ole se pääasia, vaan yhdessäolo, juhallinen ruokailu.
Tämä ei kuitenkaan ole se ainut lahja. Tärkein ja mieluisin lahja on aika. Aika, jonka voisi käyttää aivan kuten itse haluaisi, kääriytyä sohvaan, lämmitellä takkatulen loimussa tai lukea hyvää kirjaa.
Tämä lahja onkin se vaikein ja hankalin saada.
Aikaa valmistetaan edelleen ja varmasti pitkälle tulevaisuuteen. Sitä siis luulisi markkinoilla olevan yltäkylläisesti. Vaan ei. Kiire, hyörinä ja pyörinä. To do -purkin tekemättömät tehtävät, tuo ja tämä asia. Ne vievät ajan.
Aika on senkin takia hankala lahja, koska sitä ei voi saada. Sitä vain on. Se miten ajan käyttää on aivan itsestä kiinni, vaan ei olekaan. Se on myös toisista kiinni. Se on aikatauluista, kalentereista ja tapahtumista kiinni.
Siksi se joulun yhteinen kinkunsyöntitalkoot on paras lahja. Nelituntinen ruokailu ennen Joulupukin saapumista on ajaton, silloin ei ole kiire minnekään.