Alakerta | Marko Pinola / marko.pinola@koillissanomat.fi
Kun viimeinen kouluvuoteni oli päättymässä ja toimittajanhommat alkamassa täällä Kuusamossa, olo oli kuin Karhukoplalla Roope Ankan rahasäiliön ovella. Ei enää koskaan makaroonimössöä vähintään kerran viikossa, ei tuoremehun jatkamista vedellä, ei loputtoman pitkiä huokailuja ja haaveiluja kitaraliikkeiden nettisivuilla. Pottuvarpaat vain viuhuvat, kun astun reikäisillä sukillani opiskelijan köyhyydestä työtätekevän rikkauteen! Mutta olikohan tienaamisen autuus sittenkään niin auvoinen kuin luulin?
Samaan aikaan, kun tulotasoni ammattiinvalmistumisen ja töiden alkamisen myötä nousi lievästi sanottuna huomattavasti, taisi nousta myös vaatimustasokin. Yhtäkkiä ruokapöydässä on vähintään kerran viikossa niin sanottu ”hienompi ruoka”, tuoremehu on siirappisen paksua ja hedelmälihaista ja kitaraliikkeiden tuotteet ovat siirtyneet haaveistani tilaukseen. Tavaraa kertyy ja maha kasvaa, mutta jokin on silti samoin kuin ennenkin. Huokailu parempien asioiden perään jatkuu edelleen. Vaikka sukissa ei enää reikiä ole, harha köyhyydestä hiipii edelleen mieleen.
Ja harhaa omakohtainen köyhyyteni todella onkin. Vaikka välillä ahdisti, en vähävaraisena opiskelijanakaan en nähnyt missään vaiheessa nälkää ja vaatehyllyssä oli aina paitaa ja housua, mistä valita. Nyt kun taloudellinen tilanne on töiden alkamisen myötä edelleen parantunut, on minulla aina vain vähemmän syytä nurinaan. Paras tapa nurisemisen kitkemiseen on kohtuullistaminen - vaikka tuo netissä mainostettu kitara on omaani kalliimpi, ehkä parempikin, ei vanhassakaan mitään vikaa ole, joten miksi edes kuolata uuden perään? Näillä mennään mitä on ja hyvä niin!
Toisaalta saahan sitä ansaitsemastaan rahasta nauttia vaikka vähän törsätenkin. Sijoittaessani rahaa milloin mihinkin tavaraan, ruokaan tai aktiviteettiin arvioin, kuinka pitkäkestoista hyötyä ja ennen kaikkea kokemusta sijoituksestani saan. Esimerkiksi matka uuteen eksoottiseen maahan tai hyvälaatuinen kitarapedaali ovat rahareikiä, jotka hyväksyn muitta mutkitta, vaikka ne turhuuksia periaattessa ovatkin. Kun joskus taas tunnen oloni köyhäksi ja tylsistyneeksi, muistutan itseäni omista opiskeluvuosistani ja siitä, että silloinkin olin rikkaampi kuin moni muu maailmassa.
Marko Pinola