Viisikymmentä vuotta sitten elettiin hissukseen. Neuvostoliitto painosti Suomea sotilaalliseen yhteistyöhön Länsi-Saksan uhan torjumiseksi.
Mitä lie isännät ja emännät miettineet Koillismaalla? Kävivätkö jo mittailemassa katseellaan hevoskärryjä ja muita kulkupelejä, että mitä mahtuu mukaan jos lähtö tulee. Lapsille ei tietysti kerrottu mitään, mutta jostain he jotain kuulivat, niin kuin lapset aina ja kaikkialla.
Koillissanomat uutisoi etusivulla, kuinka suurpommin jylinää on kuultu Kuusamossakin. Neuvostoliitto teki maanpäällisiä ydinkokeita Kuolan niemimaalla.
Isäntä huokaisi emännälle maailman juoksevan hautaansa, mutta tyytyi sitten toteamaan: tuli mitä tuli, sille ei yksi mökinukko mitään mahda. Liian tuoreessa muistissa olivat sodan jälkeiset tunnelmat. Se, kun lähdettiin evakkoon ja palattiin poltettuun maahan.
Eurokriisi ei saapunut jylinän kanssa, pikemminkin supinan, joka on kertautunut hahmottomaksi mölinäksi.
Talousvaikuttajien rönsyilevistä vastauksista korva erottaa kirjanyhdistelmät EVM, ERVV, EKP, EFSF, AAA ja eurobondi. Sama ymmärtääkö johtolauseista sanaakaan, lopputulema on kaikilla kravattiherroilla sama ja ymmärrettävä: eipä tässä varmuudella tiedä mitä on tulossa.
Hätää ei silti ole, sillä eurokriisi on vielä kaukana, Balkanilla saakka. Onneksi suomalainen veronmaksaja vastaa kymmentä kreikkalaista. Ja kun apunamme on mahtava Saksan talousmahti, niin turvassa ollaan kuin pottukellarissa.
Markkinavoimasta on tullut isompi herra kuin Neuvostoliiton johtajasta Nikita Hruštšovista. Kekkosen konstiksi noottikriisin ratkaisemiseksi riitti kostea illallinen ja karvalakkien vaihto Siperian Novosibirskissä, ja punainen vaara oli hetkeksi lepytetty.
Missä nykyinen K-linja, Katainen ja kumppanit, käyvät kumartamassa? Markkinavoimilla ei ole yhtä päämajaa, eikä johtajaa, jota kätellä. Markkinavoima ei ole missään, mutta kuitenkin kaikkialla. Markkinavoima olemme kaikki me, jotka euroja kannamme.
Nyt kisaillaan siitä, kenen markkinavoima on suurin. Näyttää pahoin siltä, että pieniä ovat silakat joulukaloiksi.
Aurinko nousee idästä, kaukaa Siperian takaa.
Taas kansa huokaisee Koillismaalla. Vieläkö saa töissä olla? Paljonko sitä pankkilainaa olikaan jäljellä? Ovatko mummo ja ukki hyvässä hoidossa, eikä valelääkärin?
Älkööt pieni ihminen kantako kaikkia murheita mukanaan, vaan suhteessa jokainen. Markkinataloudessa murheenkantovastuu on tulojen ja saappaiden koon mukaan suhteutettu, eikä yleinen ja yhtäläinen.
Tiukan paikan tullen voi kuiskata vanhan koillismaalaisen mietelauseen: niin kauan on kaikki hyvin, kun on katto pään päällä, eikä tarvitse mennä nälkäisenä nukkumaan.