Alakerta | Jenna Lehtonen jenna.lehtonen@koillissanomat.fi
Minulla on keski-ikäisen miehen musiikkimaku ja olen siitä ylpeä. Olin 12-vuotias, kun luin Juha Vainion elämäkerran. Ala-asteen levyraadeissa soitin Albatrossi -kappaletta, joka sai aina vähiten pisteitä. Hyvä ystäväni osaa varmaan edelleen ulkoa kyseisen laulun sanat, joita hoilotin kyllästymiseen saakka luokkahuoneissa.
Ikäiseni katsovat minua yleensä kieroon, kun jammailen kotibileissä Eppuja tai Popedaa. Se tuntuu oudolta, koska näytän kuulemma ihan NRJ-tytöltä. Ulkonäkö pettää kohdallani kuin kevätjää.
Syyttäkää isääni. Ilman häntä kuuntelisin vain Helmut Lottia, imuria ja ennen kaikkea hiljaisuutta. Arvasitte oikein, äitini ei ole musiikkimiehiä. Muistan edelleen, että se oli nimenomaan isä, joka nykäisi hihastani joskus 1990-luvulla, kun törmäsimme Juiceen tamperelaisessa kapakassa. Vaahtosammuttimen kokoisena en voinut aavistaa, miten suuren vaikutuksen Leskisen tuotanto tulee ajatusmaailmaani myöhemmin tekemään.
”Nykyäänhän musiikiksi kutsutaan myös sellaista, mikä vielä 30 vuotta sitten olisi aiheuttanut kuulijoilleen ahdistusta ja psykoosia.” Olen täysin samaa mieltä Martti Syrjän kanssa. Se on äärimmäisen noloa, jos 1980-luvulla syntynyt sanoo Baddingin tai Irwinin kohdalla: ”Nevöhööd!” Makuasioista ei saa tapella, mutta en ole koskaan uskonut komenteluun. Toki laadukasta musiikkia tehdään edelleen, sitä en voi kiistää. Ymmärrykseni loppuu siinä kohtaa, kun juostaan samojen artistien ja keikkojen perässä, kuten kaikki muut. Koskaan ei pääse aallokosta, jos seuraa muiden musiikkimieltymyksiä kuin hai laivaa.
Laulujen sanat merkitsevät kaikkea, joten elektroninen tanssimusiikki on kirosanoja korvilleni. Suomalaisiin sanoituksiin on piilotettu koko ihmiselämä, ja erilaisiin mielentiloihin löytyy aina sopiva kappale kuunneltavaksi. Siihen ei tämän hetkinen jumputusmusa välttämättä kykene.
Kuulostan vanhanaikaiselta mummolta, vaikka vihaan kaavoihin kangistumista. Tarkoitukseni on muistuttaa, miten hyvää musiikkia tässä maassa on jo tehty. Musiikkimaku periytyy herkästi, joten lapsille kannattaa soittaa vanhoja ja legendaarisia biisejä. En halua nähdä karaokessa sitä päivää, kun joku kysyy: ”Kuka on Gösta Sundqvist?”
Kun luette tätä, minä olen jo matkalla Tammerfesteille. Olen se eturivin nuorin likka, joka on ympäröity keski-ikäisillä miehillä. Mikrofonia syleilee Martti.
Jenna Lehtonen