Askeleet kaikuvat vankilassa. Ympärillä on kolkkoa. Yksi selli on nuoren naisen, toinen nuoren miehen. Julisteet, tavarat ja sellin viereen kirjoitettu ”tarina" kertovat sen. Sellit ovat siinä kunnossa kuin ne olivat viimeisten asukkaiden aikaan vuonna 1993.
Alakerrassa sijaitsevien matkasellien seinät ovat täynnä saapuneiden tai vapautuvien vankien kirjoituksia. Samanlaisia piirroksia, joita näkee yleisten vessojen seinillä, ja enemmän tai vähemmän syvällisiä mietelauseita. Eräänlaista kulttuuria nekin.
Salpalinja Kuusamon Lahtelassa vie kulkijansa vajaan viiden kilometrin mittaiselle taipaleelle sotahistoriaan. Kohdeopasteet kertovat puolustuslinjan kohteista: taisteluhaudoista ja konekivääriasemista.
Jos sulkee silmänsä, voi kuvitella taistelut, joita paikalla ei todellisuudessa koskaan käyty. Linnoituksen rakennustyöt alkoivat vuoden 1940 huhtikuussa, mutta jäivät kesken jatkosodan sytyttyä seuraavana kesänä. Vuonna 1944 venäläiset räjäyttivät paikan.
Edelliset käyntikohteet ovat keskenään erilaisia, eri puolella Suomea ja eri mittakaavassa kävijöitä houkuttelevia. Vankilamuseo Hämeenlinnassa ja Salpalinja Kuusamossa ovat kumpikin omalla tavallaan vaikuttavia paikkoja ja luovat mahdollisuuden ainutlaatuiselle historiamatkalle.
Matka jää valitettavasti vähän puolitiehen. Näihinkin paikkoihin kaipaisi jotain kokemuksellisuutta ja elämyksellisyyttä. Enää pelkkä katseleminen ei riitä. Pitää saada myös koskea, kokea ja eläytyä.
Jäin Hämeenlinnan vankilamuseossa miettimään, miksi vanki oli päätynyt selliin. Voisiko hänen tarinansa kertoa jollain tavalla? Kuvilla, videolla, äänillä?
Voisiko museon seinille heijastaa näyteltyjä kohtauksia tai kaiuttimista kuulua dialogia kuvitelluista keskusteluista?
Entäpä Salpalinja sitten? Vaikka siellä ei taisteltu kertaakaan, voisiko siellä näytellä livenä sota-aikaan sijoittuvia tapahtumia?
Viedä niihin maisemiin valmiin käsikirjoituksen tai työstää sinne omansa? Tehdä pieniä yksittäisiä kohtauksia tai pidempää jatkuvampaa tarinaa?
Museot ovat minulle merkityksellisiä. Eri paikkakunnilla käydessä on melkein pakko avata ovi kulloiseenkin museoon. Ongelmaksi tulee se, että kun tarpeeksi usein avaa oven, muuttuu näky vähitellen samanlaiseksi. Eri kohteisiin alkaa kaivata kokemuksellisuutta ja elämyksellisyyttä. Niin kaipaavat muutkin kaikki aistit täyttäviä museo- ja taidekokemuksia.
Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mukaan museoissa halutaan kokea myös erilaista oheistoimintaa. Halutaan nähdä lisättyä todellisuutta. Ylen jutun mukaan (28.8.2018) Levä tietää etenkin nuoremman kohderyhmän vaativan taiteelta monikerroksellisuutta.
Tällaista monikerroksellisuutta löytyy kaupunkien museoista, mutta innovatiivisia ja elämyksellisiä ratkaisuja toivoisi pienempiinkin museoihin. Toteuttaminen kun ei ole enää kiinni osaamisesta, tekniikasta tai rahasta.