Alakerta | Anita Komulainen / toimitus@koillissanomat.fi
Olen asunut Kuusamossa kolmetoista vuotta, joista suurimman osan maaseudulla. Olen leikkinyt leikkini lehmien, porojen ja metsästyskoirien keskellä. Kokemukseni ja elintapani ovat siis hyvin erilaiset verrattuna Punavuoren kupeessa eläneisiin. Asiaan tietysti vaikuttavat perhe sekä muut sukulaiset, mutta mitä Kuusamon ilmapiiri, henkilöt ja yleinen kulttuuri ovat minulle jättäneet?
Ehkä suurin ja näkyvin piirre on lievän murteen lisäksi tietyn tyyppinen suhtautuminen asioihin. Oulu ei ole kaukana, 30 kilometriä kaupunkiin ei ole ylitsepääsemättömän pitkä matka ja ne porot ovat enemmän uhka kuin mahdollisuus. Olen aloittanut koulussa, jossa luokallani oli neljä oppilasta ja lopettanut semmoisessa, jossa yhdessä temmelsivät niin kuusi- kuin kuusitoistavuotiaatkin. Olen nähnyt elämäni aikana enemmän hiekkatien harmaanruskean sävyistä pintaa kuin asfalttia ja käynyt navetassa muutenkin kuin Googlen kuvahaun kautta. Osa näistä kohdista osuu myös muualla asuviin, mutta minulle ne merkitsevät tätä pientä, turistien ja talven täyttämää kaupunkia, jossa asioista keskustellaan vain Facebookissa ja Meille Soitettiin -palstalla.
Kaikesta huolimatta olen Kuusamossa törmännyt maailman upeimpiin, fiksuimpiin ja hauskimpiin ihmisiin. Olen saanut keskustella ja oppia ihmisiltä, jotka osaavat asiansa ja innostavat muita. Minua on tuettu, kun olen tukea tarvinnut ja minut on opetettu myös auttamaan muita. Vastoinkäymiset käännetään vahvuuksiksi ja niin edespäin.
En voi sanoa muistavani aikaa ennen Kuusamoa. Muutimme minun ollessa vielä kolmevuotias, joten lähes kaikki muistot taaperoiästä eteenpäin sijoittuvat tänne. Silti minulle on ollut aina tärkeää painottaa, etten ole syntyperältäni kuusamolainen. Osa syynä siihen ovat olleet sukulaiset, jotka muistuttavat murteellaan ja asuinseuduillaan juuristani. Toisaalta, olen ollut ylpeä siitä, että erotun joukosta eikä minulla asu naapurissa serkkua. Uskallan silti jo myöntää, että myös Kuusamolla on paikka mielessäni sen negatiivisista puolista huolimatta. Aina muistaa mainita asuneensa samalla seudulla, kun aikanaan Enni Rukajärvi ja Anssi Koivuranta sunmuut kaupunkimme sankarit.
Näillä seuduilla on jotain puoleensa vetävää. Minulle se ei ole luonto, vaikka toki jään kaipaamaan oikeaa talvea, ja järveä, jossa voi oikeasti uida pelkäämättä sinilevämyrkytyksiä. Jostain syystä tänne vain palataan takaisin, vaikka kuinka ärsyttää ne pienet piirit ja ihmiset, jotka niitä pyörittävät. Se tuo tietynlaista kieroutunutta turvallisuuden tunnetta, kun tietää, että täällä minua odottavat samat marketit, tutut kasvot ja se ainainen nalkutus samoista asioista. Sillä niin se olen minäkin usein toivonut matkaa maailman tuuliin, mutta nyt kun pääsen hyppäämään tähän junaan, joka hyväksyy vain menoliput, minua jännittää mitä tuleva tuo.
Onneksi minulla on aikaa. Voin vuosien päästä hyvillä mielin kääntää takkini ja palata kelkkani kanssa tänne, kun siltä tuntuu. Mutta vielä on kesää jäljellä, enkä minäkään ole minnekään menossa ennen kuin on pakko.
Anita Komulainen