Työkaveri höyrysi avantouinnin vaikutuksista. Musta vesi, karkea jäänreuna ja laiturin päässä palelu eivät aluksi kiinnostaneet, mutta äkkiä huomasin, että touhuun liittyy kankeaa filosofiaa, jäänhileisiä rituaaleja ja oikeassa olemisen pakkoa - siis uskontoa ja lahkolaistotuuksia. Minun oli mahdotonta kääntää toinen poski ja katsoa muualle, niinpä otin alkukantaisen heimohaasteen vastaan.
Sain heti kirjan lainaan. Ehkä on luontevaa ajatella, että tietysti kirjatoukka lukee ensin kirjasta, mitä avantouinti tarkoittaa. Teoksen nimi oli ”Hyinen hurmio”. Kuvaava, näppärä nimi, mutta selailuksi jäi, koska koko tapahtumasarjasta tuli mieleen Jehovan todistajien jakamat lehtiset - sillä erotuksella, että Vartiotornin ja Herätkää-julkaisun luen yleensä tarkkaan, koska tekstien perusteluketju on poikkeuksellisen röyhkeä ja harhauttava, siis pirun mielenkiintoinen. Niin sanottu objektiivinen päivälehtijournalismi ei samanlaiseen kouhottamiseen yllä, vaikka kuinka siteeraisi julkimoiden sometyperyyksiä.
Mietin, millaista on laskeutua tikapuilta kylmään veteen. Kun pohdiskelin ääneen, ettei kai sinne avantoon ole lopulta pakko mennä, sain kuulla vastalauseeksi uskomuksista väkevimmän: ”Olet kai sinä tosimies!”
Minua on aina hämmästyttänyt miesjoukon tarve kilpailla eläinkunnan ennätyksiä vastaan. Harva opiskelee fysiikkaa ja tähtitiedettä, tutkii elämänsä ajan Saturnuksen renkaiden dynamiikkaa. Mutta hauis ja reiden ympärysmitta, niiden eteen tehdään töitä, vaikka ne monen petoeläimen voimakkuuteen verrattuna ovatkin pelkästään hellyttäviä paukamia.
Ehkä Kuusamo on pilkkijöiden, kelkkailijoiden ja metsästäjien - miehisyyden ulkomuseo konkreettisestikin.
Avantopaikasta huolehti Kuusamon Latu. Mikäs sen osuvampi nimitys uskonnolliselle toiminnalle, reitti on jo valmiina. Mutta kevät eteni nopeasti, jäät lähtivät, aikataulut eivät sopineet yhteen. Toukokuun lopulla löytyi viimein yhteinen aika juosta, saunoa ja käydä kylmässä järvessä, vaikka avantouintia se ei tietenkään olisi. Olen sen verran vilukissa, etten muista koskaan uineeni vielä toukokuussa, ainakaan Kuusamon korkeudella.
Mersu kääntyi Kurkijärventielle. Jokainen mutka paljasti uutta kitukasvuista korpea. Monen mielestä Kuusamoon ei mahdu pakolaisia, mutta Kurkijärvelle mahtuisi miljoonakaupunki.
Vapisin saunan terassilla juoksutrikoot ylläni, kun katsoin tuulisena ja teräksisenä vellovaa ulappaa. Läheisen saaren rantasopukoissa näkyi yhä lunta. Tuonneko sitä on pulahdettava, miehisyyden nimissä, ja vähän terveydenkin?
Onneksi juostiin ensin. Ohitimme Kovajärven, käännyimme takaisin, mutkittelimme soratiet hyvällä rytmillä. Keskustelu sivusi uskonasioita, niin kuin tapana on, sillä johonkin ihminen on taipuvainen uskomaan. Kuulostaa sovinistiselta sanoa nykyaikana, että miehen pitää saada olla mies, mutta se ei tarkoita alkukantaista uhoa, vaan puhumista miesten kesken, ilman ymmärtämätöntä näkökulmaa, joka naiselle on tyypillistä, sillä hän on lopulta vastakkaisen sukupuolen todellisessa ymmärtämisessä yhtä vajavainen kuin mieskin. Siinä miehen ja naisen tasa-arvo toteutuu täydellisimmin.
Menin väkisin järveen. Kun vesi ulottui reisiin, käännyin takaisin.
”Mitä tuo nyt on?” kuului takaa.
”Käyn joka kerta vähän pidemmällä”, vinkaisin.
Palatessa kylmä vesi vihloi nilkkoja niin, että olin sortua konttaamaan saunapolkua.
Toisella kerralla vavahtelin kainaloita myöten, kolmannella hivutin hartiat uppeluksiin.
”Tämän verran jäi niskasta, mutta kyllä minä hyväksyn”, kuului kokeneen pulahtelijan tuomio.
Istuin tyytyväisenä saunassa, sillä ihminen on vähään tyytyväinen. Käytiin vaimojen pikkumaisuuksia läpi, mutta osattiin olla rehellisiä: omat pikkumaisuudet vaikuttivat vielä hölmömmiltä.
Saunan jälkeen laatuolut maistuu aina hyvälle, ja joskus se irrottaa liikkeelle muistoja, kuten eräästä Vuotungin kouhosta, josta sopi Kurkijärvellä kertoa: sijaitseehan se turvallisesti toisella puolella Kuusamoa.
Joskus on niin, että täysraittiin miehen olisi parempi juoda pari olutta ja puhista turhautumisensa vaikkapa saunankiukaalle kuin lähteä naapuriin selvin päin räyhäämään. Mutta koira ei pääse karvoistaan eikä ikämies harhoistaan, jotka mielessä pyörivinä kasvattavat kiukkua, kunnes on lähdettävä.
Kouhon naapurissa ilta alkoi kauniina ja tyynenä. Istuttiin varjossa, jääpalat kilahtelivat lasissa, emäntä tarjoili lohisalaattia. Nyt eläkeläisinä nautittiin, vaikka pienipalkkaisista töistä olikin saanut toimeentulon, kun oli elänyt säästeliäästi, ja viisikymppisenä tienannut jo niin, että alkoi olla rahaa tonttiin, mökin rakentamiseen, pihaan ja turvatumpaan elämään.
Ammattiyhdistysliikkeelle kuuluu siitä kiitos, ja vasemmistoa on naapuri äänestänytkin, vaikka se Suvi-Anne Siimeksen johdolla meni pilalle. Ja nyt vallassa on tennaritollo Arhinmäki, joka heiluttaa sateenkaarilippua punalipun sijaan. Mutta Neuvostoliittoa ei ihailtu koskaan, pidettiin työväestön puolia ja kuulutettiin kaikkien oikeutta ihmisarvoiseen elämään.
Kun kesäillan hiljaisuuden rikkoi enää salaatin rouskahtelu tekohampaiden välissä, ähkäisi kouho pensasaidan läpi, pysähtyi keskelle nurmikkoa ja osoitti sormellaan vuorotellen jokaista.
”Sinä olet kommunisti, ja sinä olet kommunisti…”
Pöytäkunta meni vähän ymmälle, kun kuuli noin vanhan, vuosikymmenten takaisen haukkumasanan, joka tarkoittaa nykyään oikeastaan muuta, mutta sitä ei kouholle, joka yleensä piipahtaa kortinpeluussa eikä haukkumassa, ehditty selittää, koska hänen sanainen arkkunsa ammotti apposen auki:
”Kommunisteja kaikki. Yritätte pilata Suomen. Niin kuin persut, joissa ei ole kuin yksi kunnon mies, Niinistö. Ja jos tämän mökin myytte venäläisille, teette semmoisen myyräntyön, niin minä heittäydyn aseen kanssa tuonne lepikkoon, ja kun siinä on oikea mies lipastamassa, kokoomuslainen tai kepulainen, vähintään oikeistodemari, niin tältä sektorilta ei kukaan tule läpi.”
Sormi taipui alas, pistävä katse välähti, ja kouho kääntyi lähteäkseen, tunkeutui pensasaidan läpi ja oli poissa. Hiljaisuus katkesi naurunremakkaan.
”On tainnut jäädä reserviläiskirje saamatta. Joutui samaan ei-toivottujen porukkaan aseistakieltäytyjien kanssa.”
”Niin, ja kommarien.”
”Mutta ollaan me hänelle eräänlaisia pihakommunisteja, niin hän saa tuolta omalta puoleltaan kokea uudelleen vanhoja hyviä aikoja.”
”Toki, sen verran on meissäkin solidaarisuutta jäljellä.”
En päässyt avantoon asti, en lukenut siitä kertovaa kirjaa. Kokemus oli haalea mutta epämiellyttävä - ennakkoluulo siis jäi. Mutta juoksun, saunan, veden ja oluen synnyttämä hyvä keskustelu, se yhdistää.
On yritettävä ymmärtää kaikkia. Naapureita, joiden usko vaikuttaa hyvin kylmältä. Kurkijärveltä Vuotunkiin on matkaa kymmeniä kilometrejä, mutta heimoesitteessä ne mahtuvat hyvin samaan lauseeseen.
Kaiverretut kuvat voivat näyttää erilaisilta, vaikka olisivat saman toteemin vastakkaisilla puolilla.