Alakerta | Petri Karjalainen / petri.karjalainen@koillissanomat.fi
Muistojeni lapsuuden kesät eivät olleet lämpimiä. Ne olivat tuulisia, kylmiä ja sateisia – juuri niin kuin päivät tällä viikolla.
Mukavaa oli silti.
Juhannuksenvietossa Käsmässä ei maattu rannalla auringossa tyhjän panttina.
Ei tarjennut.
Jos minulla, Tero-veljelläni ja muutamalla serkullamme olisi Seppo Rädyn raamit, meistä olisi tullut keihäänheittäjiä. Vauhtirata oli kuoppainen metsäpolku ja sektori ahdas. Keihäskisa oli myös tarkkuuslaji, sillä koivukeppi piti saada osumaan useamman puun välistä. Kun heitto osui kohdalleen, järvessä molskahti ja melkein kuuli yleisön mylvivän.
Viime kesänä voitin itseäni paljon riskimmän eteläpohjalaisen lankoni keihäänheitossa. Hän kysyi tyylini salaisuutta ja hymähteli, kun tarjosin vastaukseksi Kuusamon hyytäviä kesiä.
Etelä-Pohjanmaalla kokkoa poltetaan pääsiäisenä, mutta Kuusamossa juhannuksena. Epäilen, että tapaan on käytännölliset, koillistuulesta johtuvat syynsä.
Juhannuskokosta oli hulluuksissaan tapana tehdä taivasta nuoleva. Karahkasta vuoltua makkaratikkua piti urkkia suorin käsin kohti tulta, mutta onneksi viileys hohkasi selkäpuolelta, niin keskimäärin oli vallan mukavaa.
Vaihtelua tauotta pyörivään keihäskarnevaaliin toi juoksukilpailu neljän kilometrin päässä sijaitsevaan mummolaan. Juoksu otettiin ohjelmaan silloin, kun ilma lämpeni liiaksi, jopa yli kymmenen asteen, ja sääskiä piti pinkoa pakoon.
Mummolassa sai kylmää mehua. Kun pihakeinussa oli hetken vetänyt henkeä, niin kohta halutti nelistää takaisin mökille. Kylmä tai sääskiä, sama tulos: liikkeessä piti pysyä.
Kyllä Kuusamossa oli 80-luvulla joskus lämmintäkin, kai, mutta lämpimimmät muistot liittyvät juuri kylmyyteen. Helteet olivat hetken häivähdys ja sitten palattiin taas päiväjärjestykseen. Aamulla plus kymmenen ja puolipilvistä, iltapäivällä vähän enemmän.
Vaimoni inhoaa kylmää. Lupasin hänelle opiskeluaikanamme, ettemme muuta paikkakunnalle, jossa omenapuu ei kasva.
Tänne silti päädyimme, ja sain kuulla hövelistä puheistani. Pelastus tuli sallalaisesta omenalajikkeesta, joka on karaistu kestämään kaiken, jopa koillismaalaisen kesän.
Kaksi semmoista on kasvaa kituuttanut pihallamme kylmän, tuulen, porojen, myyrien ja lasten kiusattavana viitisen vuotta. Viime lämpimien jälkeen puut herahtivat kukkaan ensi kerran, kohtalokkain seurauksin.
Omenankukat näyttivät alkuviikosta valkoisen lumen peittämänä jotenkin niin kotoisilta.