Lää­nin­ro­vas­tin pää­siäis­ter­veh­dys: Kaipaus kirk­koon

Taina Manninen
Taina Manninen
Kuva: Mikko Halvari

Nyt alkaa tapahtua. Kristitty ei voi sivuuttaa kiirastorstaita, ei pitkäperjantaita eikä pääsiäisen ihmettä. Ensimmäisestä pääsiäisestä, Kristuksen ylösnousemuksesta on alkanut kristityn tie.

Ja emme pääse kirkkoon.

Emme näe katumuksen värin, violetin, vaihtumista yön mustaan. Opetuslapsetkin jättävät Jeesuksen yksin.

Urut vaikenevat pitkäperjantaina ja viimeinenkin kynttilä sammuu alttarilla, kun Jeesus sanoo: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.”

Jää vain hiljaisuus ja odotus, että pimeys väistyy.

Pääsiäisaamuun, ylösnousemuksen iloon, tuntuu olevan ikuisuus, vaikka ”kolmantena päivänä Jumala herätti Jeesuksen kuolleista”.

Sitten onkin valo vahvimmillaan, aurinkokin tanssii, niin kuin vanhat kirkkoisät ovat aina lohduttaneet. Kuolema on väistynyt.

Emme voi kokoontua kirkkoon, mutta silti juuri nyt tapahtuu. Muistamme, kun Jeesus asetti ehtoollisen, muistamme hänen kuolemaansa ja muistamme hänen ylösnousemistaan.

Muistaminen ei tarkoita tässä yhteydessä jonkin vanhan muistiaineksen mieleen palauttamista. Kyse on kirkon perinteen ja raamatun kielen sanasta anamnesis (muistaminen).

Ylösnoussut Jeesus Kristus tulee lupauksensa mukaan seurakuntansa keskelle ja antaa itsensä. Jeesus on lähellämme. Tänään kiirastorstaina olemme suuren salaisuuden äärellä.

Kristus viimeisellä aterialla jaetussa leivässä ja viinissä antaa itsensä: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni. Samoin hän otti maljan ja sanoi: Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni”.

Me muistamme tätä ehtoollisen tuomaa pelastusta.

Juuri nyt jaamme hämmennyksen, koska emme pääse aterialleyhdessä.

Vaikka haluaisimme ja tiedämme tarvitsevamme Kristusta elämämme pelastajaksi, emme pääse.

Kyse on nyt suuremman vaaran välttämisestä, toisten suojelemisesta ja jopa henkien pelastamisesta. Ikävä ja kaiho, Jeesuksen ruumiin ja veren pelastava lupaus siintää edessämme.

Raamatun sana ja tapahtuma; ehtoollisen asettaminen, ristinkuolema ja ylösnousemus kuuluvat yhteen. Sana on tässä, lupaus on tässä, eikä se ole vain historiaa, jota katsomme ulkopuolisen tarkkailijan tavoin.

Moni kaipaa kirkkoon. Jospa se onkin hyvää ikävää. Monet aiemmin itsestään selvänä pidetyt asiat saavat uuden syvyyden. Kirkko onkin rakas.

Meidät vedetään mukaan; mitä tämä minulle merkitsee, mitä osallisuus ja muistaminen saa minussa aikaan.

Jumalan muistaminen ihmiskuntaa kohtaan on suurimmillaan juuri ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisessä. Hän ei jättänyt ihmistä oman onnensa nojaan.

Moni kaipaa kirkkoon. Jospa se onkin hyvää ikävää. Monet aiemmin itsestään selvänä pidetyt asiat saavat uuden syvyyden. Kirkko onkin rakas.

Kaipaus Jumalan lähelle on hyvää ikävää. Jumalan puolelta kutsu ei vanhene.

Jumala näkee kaipaavan ja kärsivän ihmisen. Hän on mukana tuskassa ja epävarmuudessa.

Kristus kantaa ristillä meidänkin epätietoisuuteemme, kärsimyksemme ja pelkomme. Hiljaisuuden ja orvon odotuksen jälkeen pääsiäisaamu koittaa. ”Hän tulee, se on varmaa kuin aamun koitto. Hän tulee kuin sade, kuin kevätsade, joka kastelee maan”. (Hoos.6:3).

Siunattua ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä!

Taina ManninenKuusamon kirkkoherra Koillismaan rovastikunnan vs. lääninrovasti