Lähetystyön arjessa on paljon muuttunut niiden lähes 150 vuoden aikana, mitä meidänkin suomalaisten lähetystyötä on tehty seurakuntien avustuksella. Nykyisin varsinainen julistustyö on jäänyt suurimmaksi osaksi paikallisen kirkon tehtäväksi ja me lähetystyöntekijät olemme siinä auttamassa ja kouluttamassa ja erityistehtävissä mihin paikallisesti ei ole vielä saatavissa koulutettuja työntekijöitä.
Lähetystyöntekijäurani Ambomaalla alkoi juuri siksi, ettei Ambomaalla ollut ammattilaisia rakennustöihin eikä Lähetysseurallakaan ollut ketään työntekijää, joka olisi täyttänyt Etelä-Afrikan viranomaisten vaatimukset toteuttamaan uusien klinikoiden rakentamista. Heidän mielestään ei papit, sairaanhoitajat tai opettajat olleet siihen päteviä, vaikka hehän olivat siihen saakka toteuttaneet Ambomaalla kaikki kirkon ja lähetyksen tarvitsemat rakennustyöt
Etelä-Afrikan rotuerottelulaissa kaikki rakennusammatit olivat varattu vain valkoisille, joten eihän silloin paikallisia ambolaisia ammattilaisia voinut ollakaan.
Minuthan oli Jumala johdattanut, näin jälkeenpäin ajatellen, monen mutkan kautta rakennusalan koulutuksen silloisessa Länsi-Saksassa saaneena työhön silloiseen Lounais-Afrikkaan paikallisen pienen rakennusfirman palvelukseen.
50- luvun lestadiolaisessa Kuusamossa en ollut kuullutkaan mitään lähetystyöstä, ei edes rippikoulussa.
Uusi työnantajani oli minua vastassa Windhoekin lentokentällä ja kun menimme lounaalle ennen lähtemistä kohti pohjoista reilun 200 km päässä olevaa Otjiwarongoa, tulevaa kotikaupunkiani, hän kertoi aivan pohjoisessa, Ambomaalla, olevan paljon suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Olin aivan ihmeissäni tiedosta. Myöhemmin minulle selvisi sitten, että olihan heitä siellä reilut 120.
Muita suomalaisia ei siihen aikaan ollutkaan koko Lounais-Afrikassa, kuin kaksi perhettä Tsumebissa paikallisen kaivoksen palveluksessa. Heihin sain tutustua sitten myöhemmin. Suomalaisiin lähetystyöntekijöihinkin tutustuin jo muutaman viikon päästä, kun he tulivat asioimaan kaupunkiin.
Heillehän tietenkin paikallisessa liikkeessä oli kerrottu uudesta suomalaisesta kaupungissa ja hehän ottivat heti selville missä minä työskentelin ja löysivät minut rakennustyömaalta ja tulivat tervehtimään. Sehän ei ollut vaikeataan muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa, missä jo melkein kaikki olivat kuulleet uudesta tulokkaasta.
Siitä lähtien kaikki suomalaiset, jotka tulivat asioimaan kaupungissa tai ohikullkiessaan Windhoekiin ja Swakopmundiin ottivat yhteyttä ja tapasin aina heitä.
Seuraavana Pääsiäisenä lähetystöntekijät järjestivät matkansa niin että pääsin heidän mukanaan vierailemaan Ambomaalla, sillä yleisiä kyytejähän valkoisille ei sinne ollut, sillä Ambomaahan oli niin sanottu ”Homeland”, jonne valkoiset pääsivät matkustamaan vain erikoisluvalla ja sellaisenhan he olivat minulle hankkineet.
Sain viikon loman työpaikaltani ja lähdin käymään Ambomaalla, mistä olin silloin jo kuullut paljon. Se olikin ikimuistoinen matka.
Pääsin tutustumaan jo edesmenneen työntekijän Väinämö Voutilaisen kanssa myös Länsi-Ambomaan lähetysasemiin ja jopa käymään Angolan rajalla olevalla Kunene- virralla sekä Ruacanan putouksilla. Siihen saakka olin saanut tutusta paikallisiin ”maakalaisiin”, mitä sanaa me suomalaiset käytimme alkuperäisestä väestöstä. Neekeri sana, samoin kuin musta oli meistä halventavaa.
Olin tutustunut vain alaisiini työmaalla ja niiden kanssahan en voinut istahtaa samalle puiston penkillekään, joissa oli aina kyltti ”European only”, puhumattakaan että olisimme voineet mennä yhdessä kahvilaan. Ambomaalla ei ollut mitään tällaista. Rotuerottelusta ei ollut tietoakaan.
Tämän kokemukseen jälkeen Lähetysseuran paikallisella johdolla ei ollut mitään vaikeuksia houkutella minua vastaamaan klinikoiden rakentamisesta ja niinpä siirryin jo vuoden lopulla Ambomaalle työhön, vaikkakin siinä meni suunnitelmani jatkokoulutuksesta Saksassa, kun palkkani tipahti 60 prosenttia ja tulevat opintorahat ovat edelleenkin tienaamatta.