Tulen koulusta kotiin. Kotipihalla vastaan tulee tuttu mies, joka pukkaa kottikärryillä valtavan korkuista, taidolla pinottua halkokuormaa. Kantaa halkoja kuorma kuorman jälkeen kellariin ja jää ruoalle ja nisukahville isotätini luokse paritalomme toiseen päähän. Menen mehulle ja juttelemaan. Jälleen hän ojentaa Marianne-karkkia ja puhuu mukavia meille lapsille. Viimeksi nähtiin potunnoston yhteydessä. Jouluaattona viimeistään nähdään taas, kun hän tulee viettämään joulua perheemme ja isovanhempiemme kanssa.
Jotenkin lapsena aistin, että hän ei ole aivan kuin muut. Numeroihin liittyvät asiat vähän heittävät ja jutut eivät ihan aina täsmää. Hänet huomioidaan jotenkin eri tavalla kuin muut aikuiset. Häntä rohkaistaan ja hänestä huolehditaan eri tavoin. Meitä lapsia kehotetaan olemaan hänelle ystävällinen. Hän on rauhallinen ja hyväkäytöksinen.
Myöhemmin opin tuntemaan häntä enemmän. Elämän alkutaipaleen lähtökohdat eivät olleet hänelle monin tavoin kovinkaan suotuisat. 1960-luvulla ukkini huomasi nuoren miehen liikkuvan epämääräisessä porukassa ja välillä yksinään ja pyysi hänet mukaansa. Hän oli vuosikymmenet mukana maanviljelystilalla Lahentakana. Teki maa- ja metsätaloushommia palkkaa, ruokaa ja toisinaan majapaikkaakin vastaan. Tasavertaisena hän antoi apuaan sotainvalidin perheelle ja sisarille kovissa maatilan töissä, ja hän sai itsekin apua. Hän oli Kemppaisten perheen renki, ja ylpeä siitä edelleen.
Nuoruusvuosina tapaan hänet välillä kylänraitilla. Jutellaan, vaihdetaan kuulumiset, ja vähitellen kaverinikin oppivat hänet tuntemaan. Hänen talonsa ohi ajaessa tulee aina katsottua, näkyyhän talosta valot tai onhan piha kolattu. Jos kolauslinjat eivät ole suorat saatikka jos piha on ummessa, ehdotan isälle, että kävisi linkoamassa vanhan rengin pihan. Kesällä pyöräretkellä lähestyessämme hänen pientä kotiaan poikani kysyy, voitaisiinko käydä hänen luonaan. Käymme oven takana tuloksetta. Mieltä jää vaivaamaan, onkohan kaikki kunnossa. Kun häneltä kysytään, lähes kaikki on aina hyvin.
Tyytyväisenä hän kertoo, kuinka Sari on hoitanut hänen asioitaan, kuinka Kaija ja Taina ovat jälleen huolehtineet hänen kanssaan monet jutut, kuinka Tarmo on niin hyvä soittamaan kitaraa, kuinka taksimies oli auttanut häntä OYS:n reissulla viime talvena. Veikon kanssa on käyty uimassa ja Pertti on hakenut mukaan kalalle. Mitä siitä, jos numerot, kellonajat ja summat eivät ole niin hyvin hallussa, kun joka päivä näkee tuttuja, saa maittavan aterian, tuntee olevansa hyödyllinen keittiöllä työskennellessään. Aiemmin KeVa-keskuksen puutyöpuolella, välillä Löytölän hommissa ja nyt Hyvän mielen palveluasemalla.
Arkista välittämistä, vastuunkantoa lähimmäisestä, mukaan ottamista, palvelua puolin ja toisin – nykytermein puhutaan yhdenvertaisuudesta ja osallisuudesta.
Muutaman kerran vuodessa ovikello soi. Oven takana on tuttu vanha mies, jonka askel ei enää niin helposti nouse. Autan hänet sisälle. Jutellaan porukalla menneitä, kuunnellaan, kuinka päivätoiminnassa on jälleen tehty monenlaista. Nauru ja innostus kohoaa, kun hän muistelee mettäreissuja ukkini kanssa: ”Lassin kanssa kerran, ku mentiin hevosella Oivankiin…” Äitini kutsuu koko porukan syömään. Vuosia on kulunut; nyt lapseni juttelee lapsirakkaan vanhuksen kanssa.
Syysaurinko alkaa laskea. Saattelemme ystävämme pihalle. Menopeli on jälleen pihakoivujen alla. Pihalle on ajettu vanhasta liittymästä tuttuun tapaan. Koiraa on käyty rapsuttamassa ja makupala antamassa. Hän esittelee tyytyväisenä vilkkuvaloja lapselle, vetää kypärän tiukasti päähänsä, starttaa, huristelee mutkaan ja huiskauttaa kädellään. Nähdään jälleen jouluna.