Lapsuus vaikuttaa olevan tänä päivänä varsin lyhytaikaista. Isoksi pitää kasvaa nopeasti, välillä jopa liian nopeasti.
Isona taas kaivataan lapsuuden huolettomuutta.
Aina kaivataan sitä, mitä ei ole tai saa niin elämässä kuin maallisessa mammonassa.
Lapsena sitä haaveiltiin siitä, miksi isona tulee. Haaveet vaihtelivat laidasta laitaan. Yhdessä vaiheessa minusta piti tulla kirjailija, toisena taas kahviloitsija.
Haaveilinpa jossain vaiheessa myös laulajan urasta, mutta se sitten karahti esiintymispelkoon. Että se siitä haaveesta. Mutta onneksi voin vielä nauttia päänsisäisestä jukeboksistani.
Kyllä ne haaveet olivat välillä aika mahdottomia, joita toisaalta myös muistelee mielellään. Kaipa se naiivisuus on vain näin vanhana pieruna varsin hellyttävää.
Eivätkä ne haaveet tulevasta ole jääneet ainakaan minulla vain sinne lapsuuteen. Mutta pientä järjenripettä on tullut matkan varrella mukaan.
Esimerkiksi haave suutarin urasta tyssähti allergioihin.
Onneksi haaveet kuitenkin elävät mukana läpi elämän muuntautuen.
Tai tämä on ainakin optimaalinen tilanne.
Surullisintahan luultavasti olisi se, että lakkaisi haaveilemasta. Eläisi vain päivästä toiseen vailla kiintotähteä ja lopulta hiipuisi pois.
Olen onneksi vielä siinä vaiheessa elämääni, että saan vielä täysin oikeutetusti hakea suuntaani.
On täysin tavanomaista opiskella useampi ammatti näin pätkätöiden valtakaudella.
Mutta huomaan hokevani samoja mantroja vanhempien sukulaisten kanssa. Nuoremmiltani tulee todella helposti kyseltyä heidän haaveammateistaan.
Kaipa se on vain totuttu tapa, keltäpä sitä ei olisi kysytty. Onneksi ne ovat ainakin minun kohdallani vähentyneet.
Tosin monelle nuorelle sama kysymys aiheuttaa kiusaa, kun vastaus voi olla hieman hakusessa.
Näin yhteishaun aikaan moni nuori varmasti plärää hakuopasta suorastaan epätoivoisena.
Mutta onneksi maailma ei siihen kaadu, vaikka heti ensimmäinen koulunpenkki ei olekaan se oikea. Tai jos töitä ei riitäkään omalla alalla ja on vaihdettava alaa.
Omia rajoja on koeteltava, sillä aina oma osaaminen ei ole selvää. Oma ala voi löytyä yllättävälläkin tavalla.
Minustakin piti tulla kirjallisuudentutkija. Mutta kummasti kahvilassa työskennellessäni huomasinkin haluavani olla tekemisissä elävien ihmisten kanssa, en pölyisten kirjojen.
No, eipä minusta näytä tulevan myöskään autovarasta, sillä välillä saan auton varashälyttimen huutamaan jo sillä, kun avaan auton keskuslukituksen ihan oikealla avaimella.
No, kaipa sitten pitää kokeilla jotain muuta.
Anna-Mari Kilpijärvi