Yhdeksän tunnin epäterveellisen valtuustossa istumisen jälkeen lähdimme Virtas-Pekan kanssa samaa matkaa kaupungintalolta. Minä kävellen toimitukseen ja Pekka jalkakäytävää hiihtäen kohti Kuusamojärven rantaa.
Kysäisin ohimennen Pekalta, paljonko hänelle kertyy hiihtokilometrejä. Vastaus: 2 000-3 000 joka talvi.
Kuten kuusamolaiset tietävät, Pekka ei hiihdä hupia, kuten vaikka allekirjoittanut, vaan kartuttaa kilometrinsä arjen touhuissa. Pekka on muinaisjäänne jo kuolleesta elämäntavasta, johon liikunta kuului niin itsestään selvyytenä, ettei sitä tarvinnut erikseen harrastaa. Näillä seuduin kilpaurheilua pidettiin pitkään turhanaikaisena energiantuhlauksena, joka vie voimia oikeilta töiltä.
Pekka kelpaa mittatikuksi sille, kuinka paljon lapset liikkuivat ennen koulukyytejä ja virtuaalimaailmaa. Paljon. Jotkut jopa liikaa saamaansa ruuan määrään nähden.
Pekan hiihtokilometrit tulivat mieleeni, kun Hesari uutisoi kahdesta valtakunnallisesta nuorten liikuntatutkimuksesta. Tai pitäisikö sanoa liikkumattomuustutkimuksesta, sillä sikäli karseita tulokset olivat.
Tutkimusten mukaan osa lapsista ei pääse enää kyykkyyn, eikä pysty istumaan selkä suorassa. Kaksi viidesosaa yhdeksäsluokkalaisista on matkalla elintasosairauksien riskiryhmään. Se tarkoittaa yli 20 tuhatta nuorta – ja puhe on vain yhdestä ikäluokasta.
Lasten vähäisestä liikunnasta ja liikalihavuudesta maristaan alituiseen. Mitä on tapahtunut? Tulosten valossa ei mitään. Odotan tuttua parahdusta, mikä seuraa aina, kun esiin nousee epämiellyttäviä asioita elintavastamme: ei saa syyllistää!
Lapsia ei saa syyllistää, koska meidän aikuisten kuuluu pitää lapsista huoli. Aikuisia pitää syyllistää roimalla kädellä! Syyllisyys on vahvasti aliarvostettu tunne. Se saa tarttumaan asioihin pelkän hyssyttelyn sijaan.
Yksi tapa livahtaa ulos muutokseen johtavasta syyllisyydestä on panna tilanne nykyajan piikkiin. Semmoista se on, kun on pleikkarit ja älypuhelimet. Kouluikäisten vanhempana tiedän, millaisen taistelun takana on pitää lasten ruutuaika järjellisissä mitoissa. Luovuttaa ei silti voi, sillä ihmisen biologia ei ole parissa sukupolvessa sopeutunut teknis-kulttuuriseen muutokseen.
Lehdessämme oli uutinen kokkipulasta ja hyviä hitsareitakaan kuulemma enää tahdo saada. Niin. Entä jos kunto ei riitä kokiksi? Voiko työskennellä hitsarina, jos ei pysty kyykistymään? Olisiko aika syyllistyä paljon nykyistä suuremmalla porukalla?