Matkustin jouluksi Kuusamoon toiselta pallonpuoliskolta. En tykkää pitkistä lentomatkoista, enkä lentokentillä haahuilusta. Aikaerorasitus, pieni jalkatila koneessa ja turvatarkastuksissa jonottamiset eivät houkuttele, mutta aina se on sen arvoista päästä käymään Suomen kotona. Jos jotain hyvää pitäisi hakea matkustusurakasta niin pitkien lentojen ehdoton suola ovat mielenkiintoiset kanssamatkustajat.
Minulla on ollut vaikka minkälaisia vieruskavereita eri maista. Olen ollut onnekas, koska suurin osa on ollut mukavia eikä läheskään niin ärsyttäviä kuin aina amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjoissa näkee. Niiden kauhua herättävät lentomatkustajat tökkivät koko ajan vieruskaveria kyynärpäällään, syövät sipsejä niin, että koko penkkirivi on murusia täynnä sekä puhuvat lakkaamatta isolla äänellä kaikesta sellaisesta, joka itseä ei ollenkaan kiinnosta.
Tämänkertaisella tulomatkallani viereeni sattui lähes 90-vuotias brasilialainen liikemies. Hän oli työskennellyt pitkän uransa aikana monissa suurissa kansainvälisissä yrityksissä toimitusjohtajana. Mies oli pieni ja hänellä oli iso nenä sekä lepattavat korvat. Hän istui kumarassa lähes kaksinkerroin ja torkkui välillä leuka kiinni rinnassa. Katsoin lennolla kaksi elokuvaa kuulokkeet päässä ja hän katsoi niitä ruudultani ilman ääntä tai tekstitystä, välillä hymyillen lempeästi. Lennolla tarjottuihin aterioihin hän ei koskenut muuten kuin jälkiruokiin. Hän kertoi elämästään, sairaasta vaimostaan ja nyt jo 60-vuotiaista lapsistaan, jotka asuivat ympäri maapalloa.
Mies oli menossa Australiasta Brasilian kautta konferenssiin Itävaltaan. Mietin, miten tuo hento vanha mies selviäisi konferenssiin asti. Eihän noin vanha enää voi matkustaa näin pitkiä matkoja, tehdä töitä tai saati edes olla hengissä. Olin matkan aikana peitellyt häntä viltillä useaan otteeseen ja antanut hänelle puolet omasta omenapiirakastani. Koneen laskeutuessa Pariisiin, vieruskaverini ponnahti ylös. Hänellä oli kiire vaihtaa konetta, mutta takki ja loput tavarat olivat hattuhyllyllä, jonne hän ei yltänyt. Nousin auttamaan häntä. Mies suoristi tummanharmaan pukunsa, laittoi pitkän mustan takin harteille, asetteli hatun huolellisesti päähänsä ja huikkasi, että nähdään taas. Tätä kolumnia kirjoittaessa aloin epäillä, että vieruskaverini oli sittenkin jonkinlainen taruolento, sillä kertaakaan 10 tunnin lennon aikana hän ei poistunut paikaltaan edes vessaan.
Lennolla Pariisista Helsinkiin viereeni istui Veksi Jyväskylästä. Veksi oli asunut Brasiliassa yhteensä 15 vuotta ollessaan kahden suomalaisfirman työkomennuksilla. Hänen kertomustensa mukaan 70-luvun lopun Brasilia oli hyvin toisenlainen, mutta silti niin samanlainen kuin se Brasilia, jonka minä tunnen. Lentokoneen hurina taustalla nauroimme samoille brasilialaisten kotkotuksille ja vertailimme kokemuksiamme brasilialaisesta yhteiskunnasta tai lähinnä sen toimimattomuudesta. Äänemme hiljenivät kuin yhteisestä sopimuksesta, kun puhuimme eriarvoisuudesta, lisääntyneestä rikollisuudesta ja köyhyydestä.
Veksi oli perheineen muuttanut Brasiliasta Suomeen pysyvästi neljä vuotta sitten. Perheen kolmesta lapsesta vanhin ja nuorin olivat syntyneet Brasiliassa. Veksi kertoi, että perhe käyttää joskus keskenään portugalia salakielenään jutellessaan asioista, jotka eivät ole tarkoitettu muille. Istuimme Veksin kanssa koneen viimeisellä penkkirivillä ja kävimme koko keskustelumme portugaliksi, mikä herätti kanssamatkustajissa hilpeyttä. Meille molemmille samanlaiset äänteet tuottavat vieläkin vaikeuksia ja olemme samaa mieltä siitä, että brasilianportugali on maailman kaunein kieli. Odotimme matkalaukkujamme tuloaulassa ja Veksi otti minusta kuvan. Halusi näyttää perheelleen kuvan kuusamolaisesta brasilialaisesta. Tammikuussa menen Jyväskylään sukuloimaan ja tapaan samalla Veksin vaimoineen. Minut on kutsuttu suomalaisittain kahville.