1920-luvulla aloitetut koko Suomea ja sen kaikkia metsiä koskevat valtakunnan metsien arvioinnit osoittivat, että Suomen metsät olivat sata vuotta sitten surkeassa kunnossa. Metsien hoitamattomuus, yli-ikäisyys, kaskeaminen, tervanpoltto, metsäpalot ja monet muut tuhot sekä harsintahakkuut eli suurimpien puiden poiminta sahatavaran raaka-aineeksi ja kotitarvepuuksi olivat johtaneet metsien laaja-alaiseen vajaatuottoisuuteen.
Harsinnasta johtuvaa vajaatuottoisuutta aiheuttivat jättöpuuston pieni määrä ja kasvu, puiden latvojan huonokuntoisuus ja runkojen kehno tekninen laatu sekä kasvupaikalle sopimaton puulaji. Myös puiden perinnöllinen laatu huonontuu pitkään jatkuvan parhaiden puiden poiminnan johdosta.
Jatkuva kasvatus on käypä menettely vain luonnostaan harvaa puustoa kasvavilla karuilla kasvupaikoilla, joilla puiden välinen kilpailu valosta ei estä puuston kehittymistä eri-ikäisrakenteisena alikasvostaimien syntymisen ja säilymisen ansiosta. Poimintahakkuut metsän pitämiseksi jatkuvasti peitteellisenä (so. jatkuva kasvatus) muuttuvat laajasti käytettynä helposti ja ikään kuin huomaamatta pahamaineiseksi harsinnaksi.
Kaskeaminen ja tervanpoltto jäivät historiaan aikansa eläneinä metsänkäyttömuotoina. Valistuneet metsäntutkijat ja opettajat julkaisivat 1940-luvun lopulla ns. harkintajulkilausuman, missä tuotiin esiin harsinnan negatiiviset seuraukset pitkällä aikavälillä. He esittivät harsinnasta luopumista ja siirtymistä metsikkötalouteen, missä jokaisella, pääasiassa kasvupaikan laadun perusteella määräytyvällä metsäkuviolla kasvatetaan sille sopivinta puulajia tasaikäisenä puustona taimikosta uudistamiseen asti. Tätä kasvatusmallia puoltaa vahvasti se biologinen tosiasia, että Suomen taloudellisesti tärkeistä puulajeista koivu ja mänty kestävät huonosti varjostusta, mistä syystä alikasvostaimet eivät menesty. Kuusen luontainen uudistuminen alikasvostaimista onnistuu jossain määrin. Mutta kuusikin on vain puolivarjopuu, kun vertailukohtana pidetään esim. jalokuusta, mikä uudistuu hyvin tiheänkin ylispuuston alla.
Metsätaloudellisen valistustoiminnan ja määrätietoisen metsäpolitiikan ansiosta metsää hävittävistä harsintahakkuista päästiin eroon. Tämä yhtenä tärkeänä osana puuntuotannon kohottamisohjelmia on vähentänyt vajaatuottoisten metsien pinta-alaa ja lisännyt puuston määrää ja kasvua jopa ennakoitua enemmän. Suomen metsien puusto ja sen kasvu ovat nyt suuremmat kuin koskaan ennen on mitattu, ja puuston nykyinen ikärakenne mahdollistaa kehityksen jatkuvan.
Suomen tärkein uudistuva luonnonvara, metsä, kiittää hoitajiaan antamalla työtä ja tuloa kestävien hakkuumahdollisuuksien lisääntymisen kautta. Hakkuiden lisääminen ja metsäteollisuuden laajentaminen eivät huononna muiden metsänkäyttömuotojen edellytyksiä, kuten eräät yhteiskunnan hämärätahot väittävät, yrittäen sillä verukkeella estää metsien järkevää metsätaloudellista käyttöä kansantalouden hyväksi. Esimerkiksi hiilensidonta metsiin lisääntyy, kun metsien ikärakenne, määrä ja kasvu pidetään puunkasvulle optimaalisella tasolla.
Metsikkötalouden ja puuntuotannon kohottamisohjelmien ansiosta Suomen metsien puuston runkotilavuus on nykyisin 2,5 miljardia kiintokuutiometriä, mikä on noin miljardi kiintokuutiometriä enemmän kuin harsintametsätalouden lopulla. Puuston vuotuinen kasvu on noin kaksinkertaistunut ollen nyt selvästi yli 100 miljoonaa kiintokuutiometriä vuodessa. Puusto ja kasvu ovat lisääntyneet jyrkästi, vaikka metsäteollisuuden kotimaisen raakapuun käyttö aikajaksolla 1955 - 2013 oli yhteensä suuruusluokkaa 2,5 miljardia kiintokuutiometriä runkopuuta. Sen lisäksi luonnonpoistuma, kotitalouksien korjaama runkopuu ja hakkuissa metsiin jäävä hukkapuu lisäävät poistumaa merkittävästi. Puuston kasvu on kuitenkin em. jaksolla ollut selvästi kokonaispoistumaa suurempi, joten puuston määrä on lisääntynyt. Nämä mittauksiin ja tilastoihin perustuvat tosiasiat ovat yksiselitteinen osoitus metsikkötalouden voittokulusta ja kestävyydestä Suomessa.
Juuri nyt eräät tahot vaativat lakia, joka kieltäisi avohakkuut ja pakottaisi siirtymään ns. poimintahakkuisiin metsähallituksen metsissä. Metsätalouden historia osoittaa kuitenkin, että suurimpien puiden jatkuva poiminta johtaa Suomen oloissa vajaatuottoisiin jätemetsiin, joissa riittävä luontainen uudistuminen alikasvoksen kautta kaikilla kasvupaikoilla on toiveajattelua. Vain alusta alkaen hoidetuissa tasaikäisissä varttuneissa metsissä voidaan jonkin aikaa menestyksellä tehdä poimintaluontoisia hakkuita, mutta ei niissäkään loputtomasti.
Jatkuvan kasvatuksen kannattajissa on myös eräitä metsäntutkijoita, joiden luulisi tietävän tämän kasvatusmallin tuhoisista seurauksista pitkällä aikavälillä. Niinpä onkin syytä epäillä, että heidän todelliset tavoitteensa ovat jotain aivan muuta kuin esim. luonnon monimuotoisuuden, metsien hiilivaraston ja monikäytön yms. kehittäminen. Valtaosa jatkuvan kasvatuksen kannattajista on kuitenkin harhaanjohdettuja ihmisiä, joiden tietämättömyyttä ja pätemistarvetta kellokkaat käyttävät häikäilemättä hyväksi niin sanotun ’yleisen mielipiteen’ vaikutelman luomiseksi valtamediassa saadun näkyvyyden avulla.
Metsikön poimintahakkuissa puuston määrä ja sen kasvu laskevat selvästi, hakkuukertymä hehtaarilta pienenee, selluloosateollisuuden tarvitseman kuitupuun osuus hakkuukertymässä vähenee, korjuukustannukset nousevat ja sen seurauksena puuntuotannon kannattavuus laskee, puuston runko- ja juuristovauriot lisääntyvät ja sen seurauksena sienituhot lisääntyvät, taimia tuhoutuu hakkuissa jne. Muutaman korjuukerran jälkeen käsissä on jättöpuusto, joka ei uudistu luontaisesti mm. puiden latvusten huonokuntoisuuden (pieni siementuotanto) ja Suomen humidisesta ilmastosta johtuvan maan kunttaaantumisen vuoksi. Kuntta estää sirkkataimien juurtumisen mineraalimaahan. Jatkuvan kasvatuksen seurauksena metsät olisivat noin 50 vuoden päästä yhtä huonossa kunnossa kuin metsikkötalouteen siirryttäessä.
Suomen metsätalousmaasta on lukuisilla eri perusteilla suojeltu nyt yli viidesosa, melkein kuusi miljoonaa hehtaaria. Vahinko on jo moninkertainen viime sotien aluemenetyksiin verrattuna. Eräissä Lapin pohjoisimmissa kunnissa valtaosa metsätalousmaasta on suojeltu. Tähän on päädytty yhteiskunnan hämärätahojen harjoittaman propagandan ja painostuksen tuloksena.
Aluksi metsänsuojelua lisättiin metsähallituksen metsissä, mutta myöhemmin myös yksityismetsiä siirrettiin pakolla pois puuntuotannosta jopa laittomia keinoja käyttäen – esimerkiksi Kuusamon yhteismetsän parhaita metsiä rosvottiin yli kymmenentuhatta hehtaaria ilman käypää korvausta noin 4 000:lle yhteismetsän osakkaalle. Kansantaloutta vahingoittavan, osin ulkomailta johdetun myyräntyön uusin toimintamalli näyttää nyt olevan jäljellä olevien talousmetsien rappeuttaminen puuntuotannon kannalta ala-arvoiseen kuntoon.
Valtion metsät sijaitsevat pääosin Pohjois-Suomessa, etenkin Lapissa, missä metsätalouden ja metsäteollisuuden merkitys aluetaloudessa on suurin. Lakialoite metsähallituksen metsien avohakkuukiellosta ja siirtymisestä poimintahakkuisiin vaikuttaa vahvasti yritykseltä estää Lappiin suunniteltujen selluloosatehtaiden toteutuminen. Metsikkötaloudessa uusille tehtaille riittää raaka-ainetta hyvin nyt ja tulevaisuudessa vielä paremmin, mutta jatkuvaan kasvatukseen siirtyminen huonontaisi näkymiä kuitupuun tarjonnan osalta välittömästi.
Lakialoite avohakkuukiellosta metsähallituksen metsissä on terveen järjen vastainen. Se on kansantalouden ja lopulta koko yhteiskunnan kannalta vaarallinen. Kiireestä johtuva lainvalmistelun huono taso yhdessä kansanedustuslaitoksen nykyisen moraalisen ja yhä paheneva älyllisen rappiotilan kanssa on jo tuottanut huonoja lakeja, koska niiden seurausvaikutuksia ei ole selvitetty perusteellisesti etukäteen asiantuntijoita monipuolisesti kuulemalla. Tähän hämärätahojen virittämään ansaan Suomessa ei ole varaa mennä, joten kansantalouden puujalan nakertamiseen tähtäävä lakialoite on tyrmättävä pikimmiten.