Juhani Eskola ilmaisi olevansa kurkkuaan myöten täynnä koillismaalaista lunta, joka kuulemma hänen naamansa jokaisesta aukosta työntyy sisään. Myötätuntoni on hänen puolellaan. Hän on suunnilleen yhtä onnellisessa asemassa kuin merenranta-asukas, joka inhoaa merta tai autiomaan asukas, joka ei voi sietää hiekkaa. Koillismaalla lumi on suunnilleen yhtä yleinen kuin meressä vesi tai Saharassa hiekka. Koillismaalla on vuoden aikana suunnilleen kolme kuukautta täysin lumettomia, eivätkä aivan tapataattuja nekään. Muistan juhannuksen, jolloin satoi lunta ja Kuusamojärvessä lainehti jäälautat.
Mutta se, mikä Eskolalle on kauhistus, tekee kovin monet sadat, ellei peräti tuhannet onnellisiksi. Mitä pohjoisemmaksi lumiraja työntyy, sitä arvokkaampaa se Koillismaalle ja koillismaalaisille on. Sitä paitsi lumesta voi tehdä ystävän. Ei muuta kuin rupeat hiihtämään, niin äkkiä toivot, että lumi peittäisi nopeasti maan, ja mahdollisimman myöhään sulaisi. Minullekin aikoinaan lumi oli lähinnä haitta ja vihollinen, jonka poislähtöä toivoi ja odotti kuin Toukka-Mikko Joulua. Mutta kun minä sain päähäni ryhtyä hiihtämään, suhtautumiseni lumeen muuttui kerralla. Entisestä vihollisesta on tullut kaivattu ystävä. Nyt sitä odottaa hartaasti joka syksy, sillä sen tultua maisema valkenee ja kaamos taittuu paljon nopeammin..
Olin kävelemässä kovalla lumipyryllä ja tuulella, ja lunta todellakin tuprusi sisään joka ainoasta aukosta, joka oli paljaana, silmistä, suusta, sieraimista ja korvista. Vastatuuleen kävellessä ei tarvinnut kuin ulos puhaltaa ilmaa, tuuli huolehti sisään hengityksestä. Vastaani tuli ihmisiä, jotka päivittelivät kelvotonta säätä. Minä vastasin heille, että säähän on mitä parhain. Kun on kostea ilma, hiekka ei pölise. Sitä paitsi kostealla ilmalla on helppo hengittää, ei hevillä hengästy, vaikka minkälaisen mäen kiipeää. Ja kolmas hyvä puoli se, ettei tullut turhan nopeasti hikikään. Lumi, jota minä sain ihan kiitettävästi, korvasi vielä sen vahingon, että olin lähtiessä unohtanut juoda.
Jo lapsuudessani opin sen, että Kuusamon ainoa todella hieno vuoden aika on kevättalvi. Se ei juuri petä yhtenäkään vuonna. Kesä on lyhyt, ja sunnilleen, mitä sattuu. Aurinko saattaa paistaa, mutta yhtä hyvin olla paistamatta. Tavallisimmin on lumeton kärrykeli, mutta keskellä kesääkin voi yllättää kolea jakso. Muistan montakin sellaista kesää, ettei tarvinnut tikkuria koko kesänä riisua, mutta yhtään kevättalvea en muista, että sää olisi pettänyt. Oli lunta, oli aurinkoa ja oli lämmintä. Silloin me kirkonkylän pojat hypättiin postiautoon ja ajettiin Rukalle. Ensimmäisen kukkulan juurella asui Vaaran Paavo eli Paavo Jurmu. Siellä vaihdettiin vaatteet ja pantiin sukset jalkaan, kivuttiin rinnettä ylös ja sieltä hiihdeltiin kolmannelle kukkulalle, jossa nykyisin lasketaan mutkamäkeä. Sieltä laskettiin suoraan alas, kunnes tuli pehmeä lumi, jolloin lasku muuttui syöksyksi. Yhden kerran, en päässyt hangesta omin voimin, kun lumen päällä sätkytteli vain sukset. Minut kiskottiin sieltä ylös miesvoimin. Kun muutaman kerran syöksyi lumihankeen, niin oppihan siinä mutkamäenkin.
Eipä silloin jysähtänyt mieleenkään, että tällä lystillä kuusamolaiset vielä miljoonia tienaavat. Mutta aivan oikein, miksi emme käyttäisi hyväksemme luonnonvaraa, jota meillä on runsain määrin.
Eskolan Juhani-pojalla on kuitenkin hurskas usko. Joko hän luottaa siihen, että kyllä Taivaan isä lukee Koillissanomia ja näkee hänen valituksensa ja armahtaa toimittajaraukkaa tai sitten hänellä on Heikkisen Arvon usko. Minä kerran satuin Arvolle sanomaan, että huomenna on auringonpaiste, mutta Arvopa tyrmäsi sen kerralla ja sanoi: ”Eikä mitä, Kepun valtuustoryhmä on jauhobaarissa päättänyt. että huomenna sataa lunta ja pyryttää.” Tuo mahtiporukka, johon Arvo noin suuresti luotti, on kuitenkin lukenut Eskolan alakertapakinan, uuden valtuustoryhmän ensimmäisessä kokouksessa he varmaankin päättävät, että nyt annetaan lumelle kyytiä.