Alakerta |Jenna Lehtonen jenna.lehtonen@koillissanomat.fi
Koillismaalla on helppo hengittää. Kannattaa ottaa kaikki aistit käyttöön ja samalla ne laput pois silmiltä, kun juoksee Kuusamojärven rantareittejä pitkin. Liian helposti sitä vain viipottaa eteenpäin ja miettii, ehtiikö kotiin ennen kymppiuutisia. Täytyy pysähtyä. Koivuihin kiinnitetyt linnunpöntöt asukkeineen, roskaton hiekkatie ja maisemalaiturit eivät ole itsestäänselvyyksiä. Lähiöiden betoniviidakot sekä sumuiset autokaistat ovat täällä tuntemattomia käsitteitä.
Matkailuyrittäjien mukaan paikalliset käyttävät palveluita hyvin vähän. Ei kannata keksiä mitään tekosyitä, jos joku kutsuu melontaretkelle. Jopa kaltaiseni jääräpää kesyyntyy, kun alla virtaa kirkasvetinen Oulankajoki kaloineen. Luonnon hiljaisuus on ihan omaa luokkaansa. Siitä kannattaa olla ylpeä, eikä kääntää asialle lyhyttä selkäänsä. Täällä ei ehkä ole ihmisiä eikä autoja, mutta Koillismaa on sentään luontoäidin lempilapsi.
Tämän kesän aikana olen tehnyt paljon asioita, jotka olisivat varmasti jääneet kokematta jossain muualla. Olen esimerkiksi saanut virvelillä Kuusamon rumimman särjen ja paininut hyttysparven kanssa mustikkametsässä. Olen tavannut henkilökohtaisesti karhun, merikotkan, mehiläisen, kissan, lehmän, hevosen, koiran, ankan, lampaan ja poron. Olen harpponut kumisaappaat jalassa märkään heinälatoon, pidellyt sylissäni viisiviikkoista huskypentua ja maistanut elämäni parhainta monikukkahunajaa. Sydämessäni on tontti, johon kaikki nämä kokemukset rakentuvat elokuun päätteeksi.
Eläinten ohella Koillismaalla asuu paljon eräjormia. Tarkoitan niitä miehiä, joiden takataskussa kulkee aina mukana monitoimityökalu. Etelä-Suomessa taskussa on korkeintaan nuuskapurkki ja älypuhelin, joten jormat, levittäytykää ja laajentakaa reviiriänne. Narukäsille voi vaikka aluksi opettaa, miten kaasugrilli toimii. Mies ja ruumiillinen työ ovat vastustamaton yhtälö, jos mukaan vielä liittää intohimon ja älykkyyden. Rakkaus luontoa kohtaan on käsittämättömän kaunista.
Kesän päättyessä aion viedä pienen palan Kuusamoa mukanani. Valitettavasti en voi sytyttää nuotiota olohuoneeni lattialle, mutta ehkä punaviini maistuu paremmalta, kun makoilee porontaljan päällä. Ehkä kesän valoisia öitä tulee ikävä, kun pimeys laskeutuu kerrostalokattojen ylle. Ehkä juoksen asfalttia pitkin hitaammin, kun väistelen ohikulkijoita. Enää muutama viikko aikaa hengittää, tuntea ja nähdä. Luonnollisesti.
Jenna Lehtonen