Ei varmaan ole kertaakaan, jolloin en kotona käydessä olisi seikkaillut luonnossa. Luulisi, että metsässä rämpiminen tulisi korvista ulos, kun minua on pienenä kiikutettu jos jonkinlaisessa maastossa, mutta vanhemmaksi tullessa into sen kuin kasvaa. Kaupungin vilinässä ei tule mieleenkään mennä metsään elämän ollessa hektistä ja täynnä muutakin äksöniä. Sitä paitsi liikenteen melu kantautuisi kuitenkin korviini eikä metsässä saisi olla yksinkään. Täällä moisesta ei ole pelkoa! Ei ihmisiä kilometrin säteellä ja hiljaisuus on niin korvia huumaava, että kuulee hiiren pissaavan.
Joulun alla tallustin Tolpanniemeen päin tähtien kirjaillessa taivaan kantta ja olipa haaleita reposiakin Torankijärven yllä. Lumi narskui kenkien alla, kirpsakka pakkanen suukotteli poskia, ei ristin sielua missään ja kaikki aistit avoinna kokemaan. Hiljaisuus ja rauha oli taattu. En sentään kaikkia yksittäisiä kävelyjäni muista, mutta jostain syystä tämä reissu jäi mieleen. Oli niin hyvä olla itteni kanssa, just siinä missä olin.
Joululomalla heitimme reissun Konttaiselle. Nimensä mukaisesti sinne piti melkein kontata, kun portaat olivat lumessa ja polut liukkaita, vaan kyllä kannatti! Valitettavasti ilma oli sumusta sakea ja alhaalla siintäviä maisemia ei näkynyt, mutta ne lumiset kynttiläkuuset ja tykkypuut huipulla. Voi vietävä! Ihan kuin satukirjaan olisi pudonnut. Puut kumartelivat meille ja olihan niistä muutama sata kuvaa otettava. Samalla reissulla aloitettiin vastakkaisella puolella olevan Valtavaaran valloitusta, mutta ummessa olevan hangen takia se jäi vaiheeseen. Ompahan syy palata uudestaan. Syötiin kuitenkin eväitä kuusen alla ja maattiin hangessa eli huippu reissu ilman toistakin huippua.
Viimeinen muistiin jäävä kosketus luontoon oli pari päivää sitten, kun vähintään kerran vuodessa on suksille näytettävä latua. Reissu sujui yllättäen noitumatta ja yhtään kertaa turvalleen lentämättä. Keli sen sijaan oli lentävä ja sää aurinkoinen. Ei voinut kuin kilpaa loistaa hiestä auringon kanssa.
Näitä kolmea kohtaamista erotti sää. Se näytteli pääroolia jokaisessa ja teki jokaisesta kohtaamisesta ainutlaatuisen. Kävelylenkin kuulaus, Konttaisen harmaus ja hiihtoreissun aurinkoisuus. Sää tekee luonnosta ja joka kerrasta siellä uniikin. Joinain kertoina kaikki natsaa ja ne kerrat jäävät mieleen.
Koen, että luonnossa mieli rauhoittuu ja sitä on läsnä hetkessä. Siellä kysymyksiin löytyy vastauksia, kun ei aktiivisesti ajattele mitään. Akkuni latautuvat kuin puhelin laturissa. Lisäksi välillä on kiva kuvata muutakin kuin omaa naamaa ja koneeni pursuaakin luontokuvia. Monesti poikaystävä kysyykin jonnekin retkelle lähtiessä, että eihän kuvata, ainakaan kovin paljon.
Viimeisestä rustailustani lehteen taitaakin aikaa olla reilu vuosi. Jutut putkahtavat päähän, kun niiden on aika syntyä kirjoitettaviksi. Kun rauhoittuu, ottaa aikaa itselle ja on läsnä, inspiraatiotakin syntyy aivan eri tavalla. En minä näitä juttuja Oulussa kirjoittaisi.