Kuusamo on luontokuvaajan paratiisi. Konttaisella tumpelokin voi ottaa vaikka selfien kuukkelin kanssa. Hömötiainen saattaa äkkiarvaamatta istahtaa kuvaajan pipon päälle. Pöllöt päivystävät peltojen laidoilla ja revontulet valaisevat talvisia tykkymetsiä.
Kuusamossa melko pienellä alueella tavoitetaan monenlaista eläimistöä ja huikeita maisemia. Kuvauskohteena paikkakunta on ainutlaatuinen ja maine kasvaa koko ajan, kun huimia otoksia jaetaan somessa ja muualla maailman mediassa. Luontokuvaus harrastuksena on kasvanut aivan uusiin sfääreihin digitaalisten kameroiden kehittyessä ja kasvulle ei vielä näy rajoja.
Toistaiseksi vasta muutama on rikastunut tai työllistänyt itsensä paikkakunnan luontokuvauksella, mutta takuulla määrä kasvaa ja kilpailu lisääntyy. Hommassa on hyvät ja huonot puolensa. Luontokuvaus tuo paikkakunnalle matkailutuloa hiljaisempinakin sesonkeina. Kuvattavaa riittää kesästä sydäntalven hangille.
Mutta kokeeko kuvaaminen jossain vaiheessa inflaation? Vaikkapa Päähkänäkallion maisemat on nähty jo melko monessa kuvassa. Kuulemma suosituimpina aikoina kyseiselle Kitkajoen kalliolle juostaan kilpaa, jotta tavoitetaan hienoin aamun valo.
Hienoimmilla kuvauspaikoilla tuloksiin päästäkseen voi joutua turvautumaan kyynärpäätaktiikkaan. Siinäpä vasta luonnon rauhaa.
Kasvava kilpailu aiheuttaa myös kaunaa ja kateutta. Lapinpöllön valtaamat peltoaukeat ovat yhtä salaista tietoa kuin parhaat kalapaikat konsanaan.
Oma lukunsa on petokuvaus. Poromiehet eivät ymmärrettävästi ole yhtään mielissään, kun karjan laidunmaille houkutellaan ruokkimalla tiheä karhukanta.
Kaikki ihmistoiminta vaikuttaa väistämättä luontoon. Jos ja kun Kuusamon luontokuvabisnes tulevaisuudessakin jatkaa kasvuaan, ovat alan toimijat tulevaisuudessa vakavien kysymysten äärellä.
Miten kuvaaminen järjestetään niin, että ei olla tukkanuottasilla keskenään tai aiheuteta haittaa ja harmia muille paikkakuntalaisille?
Entä miten varmistetaan luonnon ja eläinten hyvinvointi kuvaajaryntäyksen keskellä? Jos luontoa ei vaalita, ei pian ole kuvaajiakaan.
Aleksanteri Pikkarainen