Kun neljä kuukautta sitten en jaksanut nousta ylös sängystä, ei tullut mieleenkään kirjoittaa facebookin tilapäivitykseen, että taidan olla masentunut.
Jos käsi olisi mennyt poikki tai vatsahaava iskenyt, tilapäivitys olisi lävähtänyt heti.
Meitä, jotka ovat kärsineet masennusoireista, olleet masentuneita, olleet masennuksen takia sairauslomalla, lääkinneet masennusta mielialalääkkeillä ja terapialla, on paljon, mutta harva siitä huutelee.
Jos saa vatsahaavan, on kova tekemään töitä, mutta se joka uupuu ja masentuu tuntee olevansa muita heikompi.
Sosiaali- ja terveysministeriön hanke pohti kolme ja puoli vuotta keinoja masennuksesta johtuvat työkyvyttömyyden ehkäisemiseksi.
Eivät keksineet mitään uutta. Loppuraportti on tuttuja korulauseita työntekijän, työnantajan ja työterveyshuollon yhteistyöstä ja masennuksen ennaltaehkäisystä. Samaan aikaan työperäistä työuupumusta ei hyväksytä Suomessa työkyvyttömyyden perusteeksi.
Siis valitan, sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehula, mutta olette väärässä. Masennus ei ole arkipäiväistynyt yhdeksi sairaudeksi muiden joukossa, vaikka ymmärrettävästi haluatte uskoa, että niin olisi.
Ministerin mielestä masennus on tullut kaapista ulos työpaikoilla.
Totuus kuitenkin lienee, että masennus on toimistojen, opettajanhuoneiden, työmaakoppien ja takahuoneiden kaapeissa ylimmällä hyllyllä yhdessä alkoholismin kanssa. Niin ylhäällä, ettei sitä kaapilla käydessä tarvitse nähdä. Siellä ne ovat ja sopii vain toivoa, etteivät ne putoa sieltä niskaan.
Masennus on yksittäisistä sairauksista yleisin työkyvyttömyyseläkkeen peruste. Sen täytyy siis olla arkipäivää paljon useammalle kuin miltä näyttää ja kuulostaa.
Ihmisen henkiseen hyvin- ja pahoinvointiin liittyvät sairaudet ovat sillä tavalla elämänkokoisia, ettei niitä osaa, uskalla eikä aina jaksakaan katsoa silmiin. Se on aivan inhimillistä ja ymmärrettävää.