Matti Mälkiä Po­siol­la kaa­tu­nei­den muis­to­päi­vä­nä: It­se­näi­syy­den hinta oli kova

Posiolla järjestetyssä kaatuneitten muistopäivän tilaisuudessa Kunniavartiossa olivat kapteeni evp Olavi Mourujärvi (vas.) ja yliluutnantti evp Mauri Rauma.
Posiolla järjestetyssä kaatuneitten muistopäivän tilaisuudessa Kunniavartiossa olivat kapteeni evp Olavi Mourujärvi (vas.) ja yliluutnantti evp Mauri Rauma.
Kuva: Joonas Ranta

Meitä on läsnä täällä Posion hautausmaan sankarihaudoilla tästä koronavirustilanteesta ja annetuista määräyksistä ja suosituksista johtuen vain alle 10 henkeä. Kunnioitamme sodissa ja kotirintamalla palvelleita useiden muistopäivien kautta. Tänään vietettävää kaatuneiden muistopäivää on vietetty vuodesta 1940 lähtien.

Talvisodan jälkeen puolustusvoimain ylipäällikkö sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim antoi toukokuussa 1940 päiväkäskyn, jolla hän pyrki korostamaan kansallista yhtenäisyyttä. Mannerheimin päiväkäskyssä todetaan, että kaatuneitten muistopäivää vietetään ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”.

Tämä on ollut todella hyvä päätös, samoin kuin Suomen lähes poikkeuksellinen tapa tuoda sota-aikana  vainajat rintamalta kotiin ja siunata heidät oman kotipaikkansa kirkkomaahan.

Meidän onneksi näissä rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä on vuosikymmenten aikana kuollut erittäin vähän suomalaisia sotilaita, mikä on osoitus suomalaisten sotilaiden ammattitaidosta, vastuullisuudesta ja varmasti myös  Suomen ja suomalaisten kunnioituksesta ja luotettavuudesta maailmalla.

Jo helmikuussa 1940 tämä Posion sankarihautausmaa on vihitty käyttöön ja tänne on haudattu ensimmäiset sankarivainajat. Näihin sankarihautoihin on haudattu lähes 130 sankarivainajaa. Nuorin heistä oli vasta 16 vuotias.

Vaikka me juuri nyt elämme sotien jälkeisen historian vaikeimpia aikoja tämän koko maailman laajuisesti levinneen koronaviruspandemian johdosta eikä meistä kukaan voi tietää tämän kriisin seurauksia tai milloin tämä loppuu, en usko, että olemme lähellekään siinä hädässä ja tilanteessa, missä nämä sankarivainajat, heidän omaisensa ja sotiemme veteraanit ovat olleet silloin yli 75 vuotta sitten.

Myös nyt olemme nähneet maailmalta järkyttäviä uutiskuvia ja videoita sotilasajoneuvo saattueiden kuljettamista ruumisarkuista ja koruttomista ja lyhyistä pikasiunauksista ja hautajaisista vain yhden omaisen läsnä ollessa tai pahimmissa tapauksissa suuria joukkohautaamisia ilman yhdenkään omaisen läsnäoloa.

Myös suuri osa näistä Posion sankarihautausmaalle haudatuista on saatettu viimeiselle matkalleen hyvin koruttomasti vain pienen saattoväen läsnä ollessa ja kirkon kellojen soittaessa pian  jo tietoa uusista rintamalla  kaatuneista.

Olen kerran ollut tällä paikalla valmistautumassa kunniavartioon tuonne sankaripatsaalle, kun parina ollut itse sota-ajan lapsi katseli näitä sankarihautoja mietteissään ja totesi minulle vakavana, että hän muistaa näistä lapsuudestaan ainaoastaan sen, että aina täällä oli mustiin pukeutuneista itkeviä naisia.

He olivat varmaan niitä nuoria sotaleskiä joko pienten lasten kanssa tai monet heistä odottavia äitejä, joiden perhe ja tulevaisuus oli juuri särkynyt lopullisesti.

Sodissa kaatui tai katosi 91 500 suomalaista sotilasta ja haavoittui yhteensä noin 200 000, heistä vaikeasti vammautui 90 000. Sotaleskiksi jäi 30 000 naista ja sotaorvoiksi 50 000 lasta.

Myös Posion osalta menetykset olivat suuret. Sodissa kaatui rintamalla 138 posiolaista. Ja näiden seurauksena Posiolle jäi yli sata sotaorpoa.

Mutta kuten kaikissa sodissa, myös siviiliuhrien määrä oli suuri, vaikka Posiolla ei Lapin sodan ajan Perä-Posion taistelua lukuun ottamatta ollut suoranaisia sotatoimia.

Evakossa posiolaisia kuoli yhteensä 110 henkeä. Sodan uhreja olivat myös monet lapset. Evakkotalvena kuoli vaikeissa olosuhteissa lukuisia lapsia.

Myös Posion osalta menetykset olivat suuret. Sodissa kaatui rintamalla 138 posiolaista. Ja näiden seurauksena Posiolle jäi yli sata sotaorpoa.

Useimmat heistä on haudattu evakkopitäjiin. Heidän muistoksi on Posion kirkon eteen pystytetty Evakkokivi, johon on hakattu kaikkien evakossa kuolleiden nimet.

Ilman näiden sankarivainajien ja sotiemme veteraanien rohkeutta, peräänantamattomuutta ja sitoutumista maamme rakentamiseen, emme eläisi nyt vapaassa itsenäisessä isänmaassa.

Itsenäisyyden hinta oli kova; suuri joukko nuoria menetti henkensä tai vammautui loppuiäkseen tai saivat raskaita henkisiä muistoja. Posiolla on elossa enää yksi tai kaksi rintamalla palvellutta sotaveteraania.

Sota rikkoi monia perheitä. Suomessa on perheitä, joissa yksikään miehistä ei palannut rintamalta.

Silloin Kuolema oli läsnä kaikkialla ja täällä kotirintamalla minun ja Leenan edeltäjät olivat ne pelottavimmat vieraat, joiden tuloon oli varauduttava, milloin kohtalo toisi sen vierailun omalle kohdalle. Milloin pappi tai poliisi tai järkyttävimmillään vain postin tuoma kirje toi sen pelätyn suruviestin, joka on yhtä koskettava omaisille sotavuosina kuin tänäänkin. Tieto lähiomaisen kuolemasta on aina yhtä vaikeaa ilmoittaa ja vielä vaikeampaa ottaa tuo tieto vastaan.

Niissä oloissa ei aina ollut samaa apua ja tukea tarjolla kuin tänään. Surusta huolimatta kotona oli selviydyttävä. Nuoret sotalesket kantoivat yksin vastuun perheestään eikä elämästä valitettu. Ehkä se ei tuntunut kuitenkaan niin kovalta kuin sankarihaudoissa lepäävien miestensä.

Monet lapset kärsivät sodasta vielä enemmän, heille sota merkitsi sekasortoa ja turvattomuutta, se saattoi olla eroa vanhemmista, kodin menettämistä ja kuoleman kohtaamista. Osa lapsista lähetettiin Ruotsiin ja myöhemmin olemme saaneet tietää, ettei sielläkään kaikkia kohdeltu hyvin. Eikä monen sellaisenkaan perheen elämä sodan jälkeen ollut helppoa, joissa isä palasi rintamalta hengissä ja ehjänä, mutta vain fyysisesti. Näistä jos mistä on vaiettu ja ne vaikeudet on moni veteraani vienyt mukanaan hautaan asti.

Posiolaisten ja muiden koillismaalaisten sotilaiden kunniaksi on viime kesänä pystytetty ja paljastettu muistomerkki Suomussalmella. Nämä talvisodan ratkaisevat taistelut on jääneet tähän asti julkisuudessa kuuluisampien Raatteentien, Kollaan ja Taipaleenjoen taistelujen varjoon osittain siitäkin syystä, että näistä mainituista on maailmallekin levinnyt runsaasti kuvamateriaalia venäläisten valtavista tuhoista.

Kuitenkin monet pitävät näitä Koillismaalaisten 80 vuotta sitten eli joulukuussa 1939 käymiä puolustustaisteluja jopa merkittävämpinä saavutuksina, sillä nämä olivat ensimmäiset merkittävät torjunta-voitot talvisodassa ja täällä pysäytettiin ilman mitään raskasta aseistusta puna-armeijan marssi kohti Oulua ja Suomen katkaiseminen kahtia ja maan eristäminen Ruotsin ja muiden avulta.

Suomalaisten pataljoonien määrävahvuus oli vain noin 1.700 sotilasta. Puna-armeija marssitti vastaan kaksi divisioonaa eli yli 20.000 sotilasta, tykistöä ja muita raskaita aseita.

Kun saimme kesällä tuolla muistomerkin paljastustilaisuudessa kuulla näiden taistelujen historiasta, oli paikalla aika totista eikä hävetä myöntää, että kyllä me kuuntelimme esitystä kyynelet silmissä.

Olen itsekin sotaveteraanin lapsi, mutta syntynyt niin pitkän ajan jälkeen sodan päättymisestä, etten osaa sanoa, kuinka paljon sota vaikutti isääni ja sitä kautta perheemme elämään. Sain elää onnellisen lapsuuden. Ei minunkaan isäni sodasta juuri puhunut ja tavatessaan muita veteraaneja, yritimme me lapset kuunnella korva tarkkana, mutta kyllä heidän keskustelujen sisältö oli ainoastaan, missä joukko-osastoissa ja missä päin rintamaa he milloinkin olivat olleet.

Viime itsenäisyyspäivänä eräs ystäväni kertoi, että hänen sotaveteraani isänsä oli kertonut vain kaksi asiaa sota-ajastaan:

Päivämäärän, jolloin hän sai kutsun rintamalle ja päivämäärän, jolloin hänet kotiutettiin.

Ajatelkaa. Noin viisi vuotta nuoren miehen elämästä. Ja vain nuo kaksi päivämäärää, mitä on tuosta ajasta on voinut kertoa pojalleen koko loppuelämänsä aikana. Silloinkaan, kun poika on ollut aikuinen ja sota-ajan tapahtumista oli kulunut jo  60 vuotta.

Me voimme vain kuvitella millaisia muistoja ja kauhuja he joutuivat pitämään sisällään ja kuinka paljon nämä tapahtumat on tulleet heidän uniinsa ja vaikuttaneet myöhemmin koko perheen elämään ja tulevaisuuteen.

Haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette noudattaneet annettuja määräyksiä, suosituksia ja ohjeita tämän epidemian taltuttamiseksi, vaikka se aina ole tuntunut helpolta tai ainkaan miellyttävältä. Näin menetellen me suojelemme sekä itseämme, mutta ennen kaikkea niitä ikäpolvia, jotka jo nuoruudessaan ovat joutuneet kärsimään sota-ajasta sekä niitä suuria ikäluokkia, joista monet lapsuudessaan saivat elää puutteessa ja kurjuudessa.

Meistä kukaan ei halua sitä tilannetta, että tulevat sukupolvet joutuvat kokoontumaan tänne hautausmaalle muistelemaan koronaviruksen aiheuttamaa valtaisaa Posion tai koko Suomen väestön kuolemaa.

Matti Mälkiä
Lyhennelmä puheesta Posiolla pidetyssä kaatuneiden muistopäivän tilaisuudessa. Kenttähartauden toimittivat kirkkoherra Leena Pudas ja kanttori Nele Mourujärvi.
Seppeleen laskivat kunnan edustaja kunnanhallituksen puheenjohtaja Olavi Lehtiniemi, seurakunnan edustaja kirkkoherra Leena Pudas ja kansalaisjärjestöjen edustaja (Lions Club) Matti Mälkiä.