Paikallisessa herkkukahvilassa oli jokin aika sitten esitelmätilaisuus, jossa eläkkeellä oleva metsäprofessori Erkki Lähde kertoi nelikymmenvuotisesta taistelustaan virallista metsäpolitiikkaa vastaan. Tupa oli täynnä. Ostin parilla kympillä professorin kirjoittaman mielenkiintoisen kirjan ”Suomalainen metsäsota ”.
Uskaltaisiko tähän herkkään asiaan tarttua tietäen metsätalouden merkityksen paikkakunnallamme?
Metsähehtaareja omistamattomana allekirjoittaneella on sellainen mutu- (musta tuntuu) näkemys, että professori on ollut oikeassa.
Esitelmöitsijän mukaan virallisen metsäpolitiikan mukaiset lähes ainoat hyväksytyt toimenpiteet, avohakkuut ja metsänauraukset ja järeät muokkaukset sekä taimien istutukset ovat olleet suurelta osin vääriä toimenpiteitä.
– Koivua vainottiin aikoinaan ja komeat puut kaadettiin katerpillareilla lahoamaan. Vesakoita ruiskutettiin, ”torjuttiin, lentokoneista. Nykytietämyksen mukaan koivikot suojaavat nuoria männyntaimia pakkasvaurioilta ja koivu on parasta polttopuuta ja koivunlehdet metsän luontaista lannoitetta. Tukkikokoista vanerikoivua ostetaan nyt itänaapurista.
– Syväauraukset köyhdyttävät maata ja saavat happosateiden myötä haitalliset mineraalit liikkeelle rehevöittämään ja sotkemaan vesistöjä.
– Maisemat ovat pilalla pitkiksi ajoiksi ja moneen kertaan istutetut ja hirvien vaivaamat taimikot kasvavat tukkipuiden sijaan korkeintaan sellutehtaalle kelpaavaa ”räkämäntyä”.
Pienet kuivuvat istutustaimet yrittävät pysyä elossa. Vieressä lojuu suuren monitoimikoneen telojen ruhjomia parikymmenvuotiaita suorarunkoisia nuoria mäntyjä. Iso kone on teutaroinut maastossa kuin norsu posliinikaupassa, mistään välittämättä, kun nykyopin mukaan on kyseessä ”päätehakkuu ja metsän uudistamis- ja parannustoimet”. Tienvarressa oleva pino nuoria virheettömiä mäntyjä olisi saanut kasvaa vielä viisikymmentä vuotta komeiksi tukkipuiksi. Nyt suuntana on sellukattila.
Pari kolme vuotta kullakin avohakkuuaukealla kestävästä korvasienien keruusta huolimatta kävely siellä on hieman haikeata. Joskus tulee jopa kiukkuiseksi.
Metsäautotien kahden puolen on kuivumassa röykkiöittäin muutama vuosi sitten ylös kiskottuja kantoja, jotka ilmeisesti odottavat hakettamista ja polttamista kaukolämpökattilassa, sillä tuskin kukaan enää tervaa polttaa. Vieressä on taimikko, jonka jotkut yksilöt nuoren salskean mäntypuun sijasta muistuttavat viinimarjapensasta. Onkohan lannoituksen ansiota? Tervaskannon, puun mehukkaimman osan maasta repiminen tuntuu lyhytnäköiseltä hullun hommalta. Paitsi jos omistaa metsänlannoitetehtaan osakkeita.
Eräoppaan tehtävissä kuusamolaista luontoa vieraille esitellessä on kirjoittaja joutunut muutaman kerran visaisen kysymyksen eteen. Esimerkiksi käy Karhunkierroksen varrella oleva laajahko avohakkuu ja auraus: ”Onko tämä tundraa?”
Metsäprofessorin taistelu ei ole ollut turhaa. Vuonna 2014 uudistettu metsälaki hyväksyy niin sanotun jatkuvan metsänkasvatuksen. Taitava monitoimikoneen kuljettaja poimii varovasti nuoria puita säästäen vain hakkuukypsät isot puut ja jättää jäljelle jo hyvään kasvuvauhtiin päässeet nuoremmat, jotka nyt valon lisääntyessä vain kiihdyttävät kasvuaan päätyen pohjoisen metsän korkealaatuiseksi tukkipuuksi, josta metsänomistaja kuittaa pulleimman tilin. Metsä on edelleen metsää, joka uudistuu taimibisneksen harmiksi täysin ilmaiseksi. Maisemat ja virkistysarvot säilyvät. Ja liito-orava saa keskittyä metsänsuojelutöiltä muihin puuhiin.
Onkohan ihmisen syytä miettiä ryhtyykö metsäluonnon puoskariksi?
Oulangan kansallispuistossa oli luonnonkukkapäivä. Opas pysähtyy maassa makaavan paksun lahoavan männyn viereen. Puu on monenlaisten sammaleiden ja jäkälien peitossa. Käymme lyhyen vakavahkon keskustelun:
– Paljonko tällaisen vanhan ikimetsän luonnonarvoja menetetään kun se ”uudistetaan”, avohakataan ja syväaurataan?
– Menetykset lähenevät sataa prosenttia. Jäljelle jää marjoja ja horsmia, hyvässä tapauksessa muutamaksi vuodeksi korvasieniä.
Jouko PätynenKirjoittaja on eläkkeellä oleva hammaslääkäri