Alakerta | Suvi Peltola / suvi.peltola@koillissanomat.fi
Se taisi olla maaliskuuta tämän vuoden puolella, kun marssin sisään Oulun pääkirjastoon ja tein henkilökohtaista historiaa. Lainasin nimittäin elämäni ensimmäisen äänikirjan.
Myönnettäköön, että virallisen äänikirjaneitsyyteni menetin jo huomattavasti aiemmin. Äitini oli innokas ääneen lukija, ja hänen suullaan olin kahlannut jokseenkin koko kotikuntani kirjaston lastenosaston valikoiman hyvissä ajoin ennen kouluikää.
Unohtaa ei sovi myöskään monille kaltaisilleni 80-luvun lapsille takuulla tuttuja c-kasetin ja kirjan yhdistelmiä, joissa kirjan sivua käännettiin aina, kun kasetilta kilahti triangelin rimpautus. Ne olivat oman aikansa äänikirjoja.
Kuten sanottu, aikuisempaan makuun kohdennettuihin äänikirjoihin tutustuin vasta kevättalvella. Osuin hyllyn ääreen sattumalta, mutta kiinnostus heräsi nopeasti. Äänikirjojen kattava valikoima yllätti positiivisesti.
Ensimmäinen äänikirjalainani oli Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Olin kuullut ja lukenut jos jonkinlaista ylistystä kyseisestä kirjasta ja sen pohjalta tehdystä näytelmästä, enkä yksinkertaisesti voinut jättää cd-koteloa hyllyyn. Toki kirjan juonikuvio, eri puolilla tellusta tallaavien ihmisten arkeen ujuttautuvat ekologiset uhkakuvat, vaikutti niin ikään valintaani.
Mikä parasta, kirjan lukee näyttelijä Jarmo Mäkinen. Lukuisista mainoksistakin tuttu ääni on ehdottomasti yksi maamme karismaattisimmista. Sitä kelpaa kuuunnella.
Sarasvatin hiekka upotti minut syvälle juonensa kiemuroihin ja kuuntelin kymmenkunnan cd-levyn kokonaisuuden läpi viikossa. Pyöritin levyjä yksinomaan autossa, mutta ajoa tuli paljon, kiitos silloisen työpestini Rantapohja-lehdessä.
Ensimmäinen, pelkästään positiivinen äänikirjakokemukseni kannusti jatkamaan korvilla lukemista. Seuraavaksi Jarmo Mäkinen luki autossani Jari Tervon Koljatin.
Putkeni jatkui Tuomas Kyrön kirjoittamalla ja Antti Litjan tulkitsemalla Mielensäpahoittajalla sekä toisella Tervon ja Jarmo Mäkisen yhteistyöllä, romaanilla Layla.
Pian huomasin jääneeni koukkuun. Entinen autoradioaddiktioni oli muuttunut pakottavaksi tarpeeksi kuunnella äänikirjaa aina, kun käännän Nissanini virta-avainta.
Eräs epäkohta uutta intohimoani kuitenkin varjostaa. Niin paljon kuin nautinkin Jarmo Mäkisen ja muiden mieslukijoiden tulkinnoista, kaipaan naisääniä. Tähän mennessä olen kuunnellut reilun tusinan äänikirjaa, joista nainen on lukenut vain kaksi.
Ritva Valkaman tulkinta Kari Hotakaisen traagisen koomisesta Ihmisen osasta oli erinomainen, samoin Tiia Lousteen ääni Helena Sinervon Finlandia-palkitussa Runoilijan talossa. Miksei vastaavaa kuule enemmän?
Vaikuttaakin pahasti siltä, että naisen ääni on vain se kuuluisa 80 prosenttia miehen äänen arvosta.
Suvi Peltola