Mikä saa ihmisen ottamaan hengenvaarallisia riskejä? Tämä kysymys tulee mieleeni Norjan Tamokdalenissa viime keskiviikkona tapahtuneesta lumivyöryonnettomuudesta, jossa kolmen suomalaisen ja yhden ruotsalaisen uskotaan menehtyneen. Ryhmä oli lähtenyt tunturiin viisihenkisenä harrastamaan vapaalaskua. Ryhmästä yksi palasi takaisin.
Viisikko meni alueelle, jonne viranomaiset olivat varoittaneet menemästä, koska siellä oli lumivyöryvaara.
Yrityselämässä puhutaan riskinottokyvystä, mutta se onkin ihan eri asia, kuin riskin ottaminen siinä, että lähtee vaikkapa tunturiin harrastamaan vapaalaskua, jossa lumivyöryt vaanivat.
Miksi siis ihminen haluaa epämukavuusalueelle, joka voi vaarantaa hänen henkensä? Ilmeisesti siksi, että kyseisellä henkilöllä seikkailunhalu voi piillä geeneissä. Vastaus voi siis löytyä geeneistämme.
Useissa tutkimuksissa on havaittu, että geenivariantti DRD4-7R lisää todennäköisyyttä riskinottoon, mutta mikään yksittäinen geeni tai geeniryhmä ei tee kenestäkään löytöretkeilijää, mutta otollinen perimä, mielikuvitukseen kykenevät aivot ja näppärät kädet edesauttavat luovaa uteliaisuutta.
Voisiko Mount Everestin kolmesti valloittanut vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson kuulua tähän geeniryhmään? Varmaankin voisi kuulua. Heinäkuussa 2009 Gustafsson saavutti tavoitteensa nousta kaikille yli kahdeksan kilometriä korkeille huipuille valloittaessaan Gasherbrum I:n japanilais-suomalais-bulgarialaisen kiipeilyryhmän mukana, jälleen käyttämättä happilaitteita.
Gustafsson on kertonut julkisuudessa kokemuksistaan, että omalla epämukavuusalueella toimiminen on kuitenkin aina mahdollisuus aivan valtavaan oppimiseen. Vuorikiipeily opettaa hänen mukaan selviytymään ja uudet tilanteet merenpinnan tasolla eivät ole yhtään niin rajuja vuorilla olemisen jälkeen.
Omaanko itse geenivariantti DRD4-7R:n, kun nousin kollegani kanssa heinäkuussa 2010 Ruotsin korkeimmalle tunturille, merenpinnasta noin 2100 metriin kohoavalle Kebnekaiselle?
Enpä ainakaan tunnista, että omaisin kyseisen geenivariantin? Mutta sen tunnistan, että minulla on korkean paikan kammo.
Suunnitellessamme kollegani kanssa Kebnekaiselle nousemista, teimme heti selväksi, ettei meistä kummastakaan ole nousemaan Kebnen huipulle vievää vaativampaa reittiä, jossa siis on muun muassa varauduttava kiipeämään köysien varassa noin 200 metriä pystysuoraa seinämää ylös. Lisäksi reittiin kuuluu jäätikön ylittäminen missä railoihin putoamisen vaara on todellinen.
Valitsimme siis helpomman, turisteille tarkoitetun reitin, josta myös pääsi huiputtamaan Kebnen. Tosin tällekin reitille osui loppuvaiheessa jyrkkiä osuuksia; jyrkimmät niistä olivat hyppyrimäen alastulorinteiden luokkaa!
Ennen Kebnelle lähtemistä teimme tarkan suunnitelman nousemisesta. Luimme netistä, että Kebnekaisen huipulta oli aiemmin tippunut vaeltajia rotkoon ja saanut surmansa.
Kebnekaisen tunturikeskuksesta vaeltaminen huipulle minulla ja kollegallani kesti vähän yli kahdeksan tuntia, paluumatkalla aikaa meni vajaat kuusi tuntia. Matkaa huipulle oli noin kymmenen kilometriä.