Miksi ur­ku­par­vel­la on lan­ka­pu­he­lin ja lin­ja-au­ton vanha peili? Sun­nun­tai­na Tai­val­kos­kel­la virkaan siu­nat­ta­va kant­to­ri Mar­juk­ka Simula kertoo niiden tar­koi­tuk­sen.

Valkoinen urkuluuri on tärkeä työväline. Siihen suntio kertoo kirkkosalin tapahtuman olevan lopussa, kertoo kanttori Marjukka Simuna. Linja-auton peili roikkuu urkujen ulkopuolella näyttäen näkymään alttarille. Kanttori voi näin seurata seremonioiden kulkua omin silmin ja ajastaa soiton juuri prikulleen. Taivalkosken kirkon urut ovat kanttori Simunan mielestä juuri sopivan kokoiset paikkakunnan kirkkoon.
Valkoinen urkuluuri on tärkeä työväline. Siihen suntio kertoo kirkkosalin tapahtuman olevan lopussa, kertoo kanttori Marjukka Simuna.
Valkoinen urkuluuri on tärkeä työväline. Siihen suntio kertoo kirkkosalin tapahtuman olevan lopussa, kertoo kanttori Marjukka Simuna.
Kuva: Petri Markkanen

Kirkossa on aavistuksen viileää ja miltei aavemaisen hiljaista. Kengät kopisevat puulattialla ja portaikossa, kun matkaan Marjukka Simunan kanssa kohti urkuparvea.

Askelmat noustuamme eteemme avautuu kaksi näkymää harvinaisesta kuvakulmasta: oikealla seisoo rivi monimetrisiä urkupillejä, suoraan edessä alhaalla alttaritaulu kylpee auringonvalossa kirkon kuoriosassa.

Olen tullut tutustumaan urkuihin ja erityisesti niiden soittajaan, sillä Simuna siunataan tänä sunnuntaina Taivalkosken seurakunnan kanttorin virkaan.

Kannuksesta kotoisin oleva Simuna on asunut Taivalkoskella kaksi ja puoli vuotta. Sitä ennen hän opiskeli kirkkomusiikkia Oulun ammattikorkeakoulussa.

Opintojen jälkeen tie toi hänet Taivalkoskelle miehen työn perässä. Ennen Taivalkoskea hän toimi Posion seurakunnan kanttorina.

Taivalkosken kanttorin työ alkoi tämän vuoden toukokuussa. Hän on pitänyt työyhteisön hengestä.

– Täällä on avoin henki ja sellainen iloinen, Simuna kehuu.

Tutustumme lähemmin urkuparven jyhkeään vetonaulaan, urkuihin.

Kanttori ei peittele urkujen käyttömahdollisuuksia aloittaessaan niiden esittelyn.

– Tämähän on sellainen pieni orkesteri.

Urkupillejä on satoja ja ne jatkuvat vielä kauas eturivin jyhkeiden metalliputkien taakse päättyen sormenmittaisiin pilleihin.

Urut taipuvat mataliin, jopa moottorimaisiin ääniin sekä hyvin ohuisiin puhallinääniin. Äänikertoja yhdistelemällä saadaan aikaan valtava määrä eri ääniä.

– Soittimena tämä on todella monipuolinen.

Entä mikä on kanttorin oma suosikkiääni? Se sisältää heleitä huiluääniä, Simuna kertoo.

Päästän kanttorin instrumenttinsa ääreen. Pieni vipu uruissa kytkee päälle sähkökäyttöisen puhaltimen, jolla ilma saadaan virtaamaan pillien läpi.

Koskettimien reunoilla on vetonuppeja, joilla säädellään uruista kuuluvia ääniä.

Simuna vetää niistä muutamia ulospäin tottunein liikkein ja aloittaa virren ”Kun koulutyöni alkaa taas...”.

Kirkko täyttyy äänimatosta, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin asti.

Huomaan kanttorin nauttivan soittamisesta täysin siemauksin.

Simunan työpäivät ovat hyvin vaihtelevia, sillä kanttori soittaa ja laulaa niin laitoshartauksissa, naperokirkoissa ja tietenkin vakiintuneissa messuissa ja tilaisuuksissa.

– Sunnuntaimessu on se tietenkin se pääjuttu, mitä valmistellaan pitkin viikkoa.

Instrumentteina Simuna soittaa urkujen lisäksi pianoa ja viulua.

Kanttorin työssä laulaminen ja äänen käytön opetus tulevat esiin kuorolaisten kanssa toimimisessa.

– Opastan kuorolaisia laulamaan ja käyttämään ääntä oikein.

Kirkkomusiikin taitajan työarkeen sisältyy myös toimistotyötä.

– Paljonhan on sitä suunnittelutyötä, mitä teen tietokoneella.

Messut suunnitellaan etukäteen, samoin niissä soitettavat musiikkiteokset.

Vaikka Simuna tekee pääsääntöisesti työtänsä yksin, tiivis yhteistyö papin ja muiden työalojen kanssa on tärkeää.

– Katsomme papin ja muiden messun toimittajien kanssa yhdessä virsiä messuihin.

Kanttorin vastuulle jää musiikillisten teosten valinta.

– Katson sen päivän aihetta ja etsin omista kansioista soitettavia tai laulettavia lauluja, virsiä tai muuta musiikkia.

Kanttoriksi siunaaminen on Simunan mukaan yleinen käytäntö seurakunnissa. Hänellä se on edessä tulevana sunnuntaina.– Käytännössä tässä on normaali sunnuntaimessu ja sen yhteydessä kirkkoherra siunaa minut alttarilla virkaan.

Kerta on hänelle ensimmäinen ja omien sanojensa mukaan mieleenpainuva kokemus. Kanttori myöntää hieman jännittävänsä.

– Ainutlaatuinen tilaisuus se varmasti on.

Keskustelemme muutamasta urkuparvelta löytyvästä erikoisuudesta, nimittäin peilistä ja puhelimesta.

Kanttorin oikealla puolella katosta roikkuva peili on Simunan mukaan linja-autosta. Se näyttää näkymää suoraan alttarille. Peilin avulla kanttori voi seurata omin silmin esimerkiksi hääparin liikkeitä ajoittaakseen oikeat teokset seremonian aikatauluun.

Urkujen oikealla sivulla taas on vanha, valkoinen puhelin. Sillä soitetaan kanttorille soiton lopettamisesta. Siis mistä?

Otetaan esimerkkitilanne: kanttori laulaa ja soittaa virttä seurakunnan kanssa kolehdin keruun aikana, mutta ei tiedä koska keruu on ohi. Suntio soittaa puhelimeen, kun on aika pistää pillit pussiin.

– Tuo kun pärisee, niin se tarkoittaa että kolehti on kerätty ja virttä voi pikkuhiljaa lopetella, Simuna kertoo.

Lopuksi kysyn, mikä on paras paikka kuulla urkujen sointia Taivalkosken kirkossa.

Kanttori katsoo kohti alttaria mittaillen mielessään, kunnes osoittaa etummaisen penkkirivin väliin jäävää isoa kattokruunua.

– Sanoisin, että se on tuossa keskellä kirkkoa ja aika lailla tuon viimeisen kattokruunun paikkeilla.

Eturivin paikat ovat näemmä kirkossakin ne parhaat.

Ilmoita asiavirheestä