Alakerta | Riina Puurunen / riina.puurunen@koillissanomat.fi
Ei tullut naapurin Mikasta lakasinlakasinkoneenkuljettajaa, Sarista lentoemäntää, eikä minusta opettajaa. Ja vaikka kuinka toinen ja kolmas ammatti ovatkin mahdollisia, on ainakin Sarin ja minun kohdalta, mitä tulee lapsuuden toiveammatin toteuttamiseen, juna jo mennyt.
Kysypä Elmeri 5-veeltä tai Martta 6-veeltä mikä hänestä tulee isona. Elmeristä tulee poliisi niin kuin Kallestakin, mutta Martasta tulee laulaja niin kuin Vilmasta, Eevistä ja Tuulikistakin. Niklaksesta tulee räppäri ja Akusta jääkiekkoilija - tai ainakin joku muu sankari, sellainen nopea tai duudsoni. Tytöistä tulee vähintäänkin idols-tähtiä tai okei voi tulla talenttikin, jos sitten tykkääkin tanssimisesta enemmän kuin laulamisesta.
Toiveammatit voi lukea siis televisio-ohjelmista. Jos lapsuuden toiveammatit yhtäkkiä toteutuisivat, meillä olisi todella paljon laulajia, tanssijoita, kokkeja, stylistejä ja sisustussuunnittelijoita - ja tietenkin selviytyjiä. Eikä yhtään hoitajaa.
Mutta ei hätää. Meistä keski-ikäisistä alanvaihtajista tulee uuteen työhönsä valtavalla innolla paneutuvia työntekijöitä, jotka turhauduttuaan design managementiin ja strategiajohtamiseen nauttivat hyvinvointia ja muuta konkreettista palvelua ihmiseltä ihmiselle tuottavasta työstään. Ikäkö sen tekee vai mikä kun kaipaakin aitoa tunnetta siitä, että työllä on toiselle merkitystä sen sijaan, että päivän työn tulos näkyy vain viivan alla.
Sitä paitsi työurien pidentäminen alusta, keskeltä ja lopusta kuulostaa epätoivoiselta. Miten pitää ihmiset töissä yhtään pidempään kuin he tahtovat? Joillakin aloilla se tulee onnistumaan aina ja toisilla ei. Ehkä toivo on laitettava alanvaihtajiin.
Yläkoulun kurssiopasta lukiessa tulin pohtineeksi miten toisenlaisessa roolissa alan valinta on nyt kuin ennen ja miten erilaisin perustein ala valitaan. Nuoret voivat kysyä itseltään mitä kaikkea he haluavat isona olla ja valita toteuttamisjärjestyksen vaikka työtilanteen mukaan. Aseman tavoittelun sijaan tavoitteena on onnellinen työelämä.
Riina Puurunen