Monella leuka loksahti, kun BBC, CNN, National Geographic, Forbes ja Condé Nast valitsivat Oulun maailman kiinnostavimpien matkakohteitten joukkoon. Tämä johtuu tietenkin Euroopan kulttuuripääkaupunki -nimityksestä, jota ilman nämä mediat ja heidän seuraajansa eivät olisi koskaan Oulusta kuulleetkaan. Nyt he ovat vähintäänkin kuulleet Oulusta ja nähneet ihmeellisiä kuvia revontulista Nallikarin hiekkarannalla. Oulu on ilmestynyt maailmankartalle.
Kulttuuriin satsaamista perustellaan usein sen taloudellisella hyödyllä. Onkin kiinnostavaa nähdä vuoden päätteeksi Oulun tilastot: matkailijamäärien nousu ja vierailijoiden kansallisuudet, hotellien ja ravintoloiden tulospiikit, museoiden kävijätilastot, tapahtumien lipputulot. Kulttuuripääkaupunkien valintakriteereissä punnitaan myös kulttuurivuoden positiivista vaikutusta kaupungin tulevaan kehitykseen. Osaako Oulu hyödyntää vuotensa parrasvaloissa niin, että sitä muistetaan kaupungilla kymmenen vuoden päästäkin? Hyödyt jäävät lyhytikäisiksi, jos nimitys toteutuu vain vuoden mittaisina bileinä.
On kaksi asiaa mitä inhoan. Toinen on metsien hakkaaminen ja toinen on rakennusten purkaminen. Molempien hiilijalanjälki on suuri ja tuho peruuttamaton. Metsien jatkuvan kasvatuksen hyödyistä on puhuttu niin pitkään kuin muistan, samoin kaupunkien kerroksellisuudesta, jossa eri aikakaudet saavat elää rinnakkain. Vanhaa ja nuorta on hauska katsoa yhdessä. Ajan kuluminen tulee konkreettisesti näkyväksi ja historia eläväksi. Silti liian usein lintuparka pyörii avohakkuulla pesäpuuta etsien ja pöly nousee rumaksi haukutun rakennuksen raunioista, kun kuormaajan kauha rouhaisee seinää.
Suomen metsien suojelu on yksityisten metsänomistajien ja säätiöitten varassa. Arkkitehtuurissa toivoa on näkyvissä enemmän, sillä nykyään korjausrakennuskohteet saavat palkintojakin. Arkkitehtuurin Finlandia-palkinto on myönnetty muun muassa Helsingin Olympiastadionin ja Jyväskylän yliopiston kirjaston peruskorjauksille. Myös tämänvuotiset Euroopan unionin Mies van der Rohe -arkkitehtuuripalkinnot jaettiin molemmat olemassa olevien rakennusten uudiskäyttöön keskittyville projekteille. Palkintoseremonia järjestettiin aiheeseen sopivasti Oulun AaltoSiilossa, Toppilan sellutehtaan entisessä hakesiilossa, joka on kaikessa kummallisuudessaan mitä mieleenpainuvin korjausrakennusprojekti. Olen seurannut siilon tarinaa usean vuoden ajan. Jo se, että EU-komission korkeat virkamiehet ovat käyneet paikan päällä kolmesti siiloa ihmettelemässä, kertoo siitä, että se on poikkeuksellinen kohde.
Toppilan tehdasalue on Alvar Aallon varhaisinta teollisuusarkkitehtuuria. Siinä missä viereiset rakennukset löysivät uudet käyttökohteet urheiluhallina, kiipeilykeskuksena tai asuintalona, 28 metriä korkea suojeltu betonisiilo tuotti vain harmaita hiuksia. Lopulta kaupunki päätti huutokaupata sen. Perhonen räpäytti siipiään Toppilassa, ja korona-aikaan Instagramia selannut Factum Foundationin Charlotte Skene Catling jätti huutokaupan ainoan tarjouksen. Siitä lähtien siiloa on muutettu kulttuurikeskukseksi – rauhallisesti, pienellä budjetilla, yhteistyössä oppilaitosten kanssa, kierrättäen, perinteitä kunnioittaen.
Euroopan kulttuuripääkaupunkivuonna ensimmäiset näyttelyt ovat täyttäneet AaltoSiilon. Elokuussa pystytämme sinne yhteistyössä Pohjoisen valokuvakeskuksen kanssa näyttelyn nimeltä Naisia Aalloilla, jossa Lauri Astalan uusi videoteos Maison Louis Carrésta kohtaa muissa Alvar, Aino ja Elissa Aallon piirtämissä kodeissa toteuttamani valokuvasarjat. Samanaikaisesti siilossa esitetään euMIES-arkkitehtuuripalkinnon ehdokkaiden ja voittajien näyttely.
Mitä meistä jää jäljelle? Kulttuurin merkityksestä puhuttaessa kysyn mielelläni keskustelukumppanilta: kuinka monta poliitikkoa tai yritysjohtajaa pystyt nimeämään menneiltä vuosisadoilta? Säveltäjiä, kuvataiteilijoita ja kirjailijoita pystymme sen enempää miettimättä luettelemaan kymmeniä. Taide on pysyvää.
Huomisen kulttuuriperintö syntyy tänään. Joku niistä nuorista taiteilijoista, jonka näyttelyn näet tänä vuonna, tulee osaksi historiaa ja hänestä tehdään opinnäytetöitä vielä sadan vuoden päästä. Jonkun Oulun konservatoriossa tänä päivänä opiskelevan tulevan säveltäjän musiikkia esitetään konserteissa vuonna 2126. Joku tänään purkamatta jätetty rakennus viettää 2080-luvulla satavuotissyntymäpäiviään oululaisen postmodernismin juhlittuna helmenä. Ja heinäkuussa 2026 Alvar Aallon rakennukset valitaan erittäin todennäköisesti Suomen kahdeksanneksi Unescon maailmanperintökohteeksi.
Ollaan iloisen ylpeitä perinnöstämme ja vaalitaan sitä. Isoäitini Elsa o.s. Kauppila oli kotoisin Oulujoen Värtöstä ja hänen sisarentyttärensä Saara o.s. Kontio Oulujoen Kontion talosta. Kunpa nämä ihailemani vahvat naiset olisivat saaneet olla näkemässä heille rakkaan Oulun kansallista ja kansainvälistä menestystarinaa. Onnellista kulttuurivuotta kaikille!