Mitä meistä tuli? – Tai­val­kos­ken lukion alku oli opet­te­lua niin opis­ke­li­joil­le kuin opet­ta­jil­le

Taivalkosken lukiosta ensimmäisellä vuosikurssilta    ylioppilaiksi kirjoittaneet Pertti Tyni ja Paula Alapirtti-Hoikkala kokevat että opiskelu antoi hyvät eväät elämään.
-
Kuva: Petri Markkanen

– Opettajat suhtautuivat meihin hyvin aikuismaisesti. Siellä ei ollut ketään, joka olisi häirinnyt opettamista, Paula Alapirtti-Hoikkala kertoo.

Luokassa oli ollut tapana nousta pystyyn vastatessa opettajan kysymykseen.

– Rehtori Nyberg antoi meille jossain välissä luvan vastata istualtaan, mutta se ei tahtonut mennä jakeluun, joten sitä pomppasi seisaalteen vielä usein, Pertti Tyni kertoo.

Alapirtti-Hoikkala ja Tyni ovat Taivalkosken lukion ensimmäisiä opiskelijoita. He aloittivat lukiotaipaleensa 1968, tasan 50 vuotta sitten.

Lukion perustamista oli käsitelty ensimmäistä kertaa Taivalkosken kunnanvaltuustossa vuonna 1965. Aluksi pohdittiin Taivalkosken, Posion ja Puolangan yhteistä lukiota, mutta se ei saanut kannatusta. Täten päädyttiin omaan lukioon.

Taivalkosken lukio aloitti toimintansa syyslukukaudelle 1968 silloisen keskikoulun tiloissa, osin vanhassa asuntolassa.

Ensimmäisen lukuvuoden rehtorina toimi keskikoulun rehtori, jo aiemmin mainittu opetusneuvos Tor-Erik Nyberg. Sisään otettuja opiskelijoita oli yhteensä 19.

Aiempaa kokemusta lukiosta ei kunnassa ollut ja sen takia opetus oli luonnollisesti uutta myös opettajille, jotka olivat alussa keskikoulun lehtoreita.

– Minusta tuntuu, että opettajat opettelivat ihan samalla lailla kuin mekin, sitä opettamista siis. Se oli meille uutta – ja varmasti myös heille.

He saavat vuolaasti kehuja molemmilta lukiolaisilta.

– Ei opettajissa ollut mitään vikaa, Alapirtti-Hoikkala kertoo. Tyni myötäilee nyökkäämällä.

– Yleensähän se on, että jos opettajalle langettaa vikaa, niin kannattaa mennä itse katsomaan peiliin, Tyni ohjeistaa.

Vaihtuvuus opettajien keskuudessa oli Tynin mukaan suurta.

– Jatkuvasti he vaihtuivat, joka syksy oli uusia opettajia.

Voisi kuvitella, että opettajien vaihtuvuus olisi haitannut opiskelijoita, mutta asia taisi olla toisin.

– Sinänsä se oli mielenkiintoista, odotettiin kovasti, että minkähänlainen tuo uusi opettaja on, Tyni jatkaa.

Opettajia ei myöskään testattu tai kovisteltu, vaan heitä kohdeltiin arvostavasti.

– Me oltiin kilttejä eikä meillä ollut mitään hankauksia opettajien kanssa, Alapirtti-Hoikkala kertoo.

Vuoden 1968 lukioluokka koostui ihmisistä, joilla hyvin erilaiset taustat. Lisäksi eri ikäryhmät olivat sekaisin.

– Vanhimman ja nuorimman ikäero oli viisi vuotta, Alapirtti-Hoikkala kertoo.

– Se luokka ei ollut yhtään homogeeninen, mihin oltiin totuttu keskikoulussa, Tyni kertoo.

Osa opiskelijoista, kuten Tyni, pyrki lukioon suoraan kunnallisesta keskikoulusta. Osalla opiskelijoista oli takanaan muita opintoja tai jopa työelämää.

Alapirtti-Hoikkala oli juuri käynyt emäntäkoulun, hänen siskonsa oli jo valmis kartanpiirtäjä. Molemmat halusivat kotipaikkakunnalleen lukioon opiskelemaan.

– Kuulin, että tänne perustetaan lukio. Kirjoitin rehtorille, että mitenkä olisi, pääsisinkö minä opiskelemaan, Alapirtti-Hoikkala kertoo.

Lukioon ei haettu keskiarvolla, vaan sinne piti erikseen pyrkiä.

Alapirtti-Hoikkala muutti lukion asuntolaan. Yhden huoneen vuokra oli 90 markkaa kuukaudessa. Nykyrahassa se olisi noin 140 euroa.Vuokraan sisältyi täysi ylläpito ruokineen ja liinavaatteineen.

Vuokrasumma ei ollut pieni raha aikanaan, molemmat tuumaavat.

– Minulle tuo summa oli iso, köyhästä perheestä kun olin, Tyni toteaa.

Pertti Tyni asui 20 kilometrin päässä keskustasta, missä lukio sijaitsi. Hän kulki koulumatkat linja-autolla. Bussilla kulkeminen ei ollut halpaa touhua.

– Bussilippupinkka maksoi tuolloin 60 markkaa kuukaudessa.

Bussimatkojen jälkeen illat kuluivat pääosin läksyjen ääressä. Lukion ensimmäinen vuosi ei Tynin mukaan ollut rankempaa kuin keskikoulussa, mutta toiselle vuodelle mentäessä tahti kiristyi.

Rahaa lukiolaisella kului eniten opiskelutarvikkeisiin ja kirjoihin. Yksi kirja maksoi pahimmillaan 30 markkaa, eli noin kolmanneksen Alapirtti-Hoikkalan kuukausivuokrasta. Joskus ostettiin kaverin kanssa yhteinen kirja, mutta se oli harvinaista.

Koulussa tarjottu ateria maksoi lukiolaiselle yhden markan, hieman yli puolitoista euroa nykyrahassa.

Alapirtti-Hoikkala kertoo, että useimmilla opiskelijoilla vanhemmat rahoittivat koulunkäynnin. Töissä ei juurikaan käyty, sillä ei niitä Taivalkoskella ainakaan talvisaikaan ollut.

– Jotain pientä kesätyötä sitä saattoi olla ja maatalon töitähän sitä muuten tehtiin, hän kertoo.

Molemmat lukio-opiskelijat harmittelevat, että tavalliset arjen koulupäivät eivät ole jääneet erityisesti mieleen. Kuusikymmenluvun lopulta muistuu kuitenkin mieleen monta muistoa opettajista ja opetusmetodeista. Opettajat kohtelivat usein opiskelijoita tasavertaisina aikuisina eikä ollut mitenkään harvinaista, että opiskelijat kokoontuivat opettajan kotona keskustelemaan kirjallisuudesta. Joskus mukaan otettiin eväitäkin.

– Lattialla istuttiin porukassa ja siinä keskellä oli voipaketti, leipää ja teetä.

Itse opettajana pitkän uran tehnyt Alapirtti-Hoikkala kertoo, ettei itse olisi voinut kuvitella kutsuvansa omia oppilaitaan kotiinsa. Ajat ja tavat olivat muuttuneet.

Ylioppilaskirjoitusten tulokset soitettiin kotiin. Tämä on jäänyt molempien lukiolaisten mieleen vahvasti, Alapirtti-Hoikkalalle hieman ikävämpänä tapauksena. Syynä siihen on se, ettei hän kuullut tuloksistaan henkilökohtaisesti – ei, vaikka hän itse vastasi ensimmäisenä puhelimeen.

– Rehtori soitti kotiin ja kysyi, onko isä kotona. Sitten hän kertoi isälleni, että minä ja siskoni olimme päässeet ylioppilaiksi. Olen vieläkin katkera, ettei minulle tuota kertonut, vaikka tiesi hyvin, että kuka puhelimeen vastasi.

Ylioppilasjuhlat järjestettiin Taivalkosken seurakuntatalolla. Ylioppilaita oli neljätoista.

Koillissanomat kertoo jutussaan ”Ensimmäiset valkolakit Taivalkoskella” (29.5.1971) seuraavaa:

Kahdella 200 markan stipendillä oli Taivalkosken ylioppilaita muistanut englantilainen konsulinna Hammari. Nämä saivat Pertti Tyni ja Sirpa Lassila. Osuuspankin ryhtisormuksen saivat yo Paula Alapirtti ja tilaisuus päättyi kahviin.--

Kunta lahjoitti tuoreille ylioppilaille lakit, lyyrat ja ruusut.

Lukion jälkeen Alapirtti-Hoikkala sekä Tyni jatkoivat opiskeluja, kuten moni muukin heidän vuosiluokaltaan. Alapirtti-Hoikkalasta tuli biologian ja maantiedon opettaja, Tynistä tehtaanjohtaja.

Ensimmäisten lukiolaisten ammattikirjo on laaja: sairaanhoitajia, diplomi-insinöörejä, puolustusvoimien päällystöä, apteekkaria, pankkivirkailijaa – Alapirtti-Hoikkalan luettelema lista on pitkä ja monipuolinen. Osa luokkalaisista on asunut, tai asuu, ulkomailla Australiaa myöten.

– Jos ajatellaan, että mitä meistä tuli, niin eikö ole aika hyvä, Alapirtti-Hoikkala toteaa kysyvästi.

– Ei tänne kukaan jäänyt kävelemään kädet taskuissa, Tyni kiteyttää.

Lattialla istuttiin porukassa ja siinä keskellä oli voipaketti, leipää ja teetä.
Kukaan ei jäänyt kävelemään kädet taskussa.