Viimeinen konsertti. Ilmassa väreilevä sähköinen lataus ja näkymätön kynnys. Siinäkö se nyt oli, harrastus, joka oli ainoa pysyvä palikka viikkojärjestyksessäni kaikki 12 kouluvuottani?
Koulunaloitustani edeltävänä keväänä vanhempani veivät minut soitinesittelykonserttiin. Siellä vaaleahiuksinen ekaluokkalaistyttö käveli estradille koko sylinsä täyttänyttä soitinta kantaen. Kun hän päästi ilmoille pienen kappaleensa ensimmäiset sävelet, minun soitinvalintani oli harvinaisen selvä: harmonikka.
Musiikkiopiston valintakoepäivänä pääsin lähtemään eskarin iltapäivähoidosta kerrankin aikaisemmin kuin viimeisten joukossa. Tulevasta koitoksesta innostuneena päätin yllättää minua noutamaan tulevan äitini piiloutumalla kaappiin.
Kuultuani lastulevyn läpi hänen äänensä lähestyvän hyppäsin riemuissani esiin piilostani ja löin häntä kaapinovella naamaan.
Seuraavana syksynä pääsin kuin pääsinkin aloittamaan musiikkiopistossa. Vaikka en osannut, enkä vieläkään osaa kuvitella eläväni ilman musiikkia, minulle oli jo aika varhain selvää, etten halua musiikista itselleni ammattia.
Soittoläksyjen treenaaminen kilpaili kiinnostuslistallani suurimman osan ajasta samoista sijoista lähinnä epäsäännöllisten verbien ulkoa opettelun ja astioiden käsin tiskaamisen kaltaisten puuhien kanssa.
Kuitenkin kaksi kolmasosaa tähänastisesta elämästäni kestänyt enemmän tai vähemmän tavoitteellinen musiikkiharrastus todellakin kannatti. Se antoi paljon ja opetti monenlaisia hauskoja taitoja.
Harmonikalle sävelletyt kappaleet tyypillisesti sisältävät nopeita juoksutuksia pienillä näppäimillä. Harrastus palkitseekin timanttisilla sormilihaksilla sekä käden ja silmän saumattomaksi hioutuvalla yhteistyöllä. Niistä oli hyötyä muun muassa alakoulun kuntotestien riipuntaosiossa ja kansalaisopiston neulahuovutuskurssilla, jossa tädit ihmettelivät neulanpistelytahtiani.
Yhdessä soittaminen opettaa tiimityön perusteita: kun on johonkin projektiin sitouduttu, niin se viedään kunnialla loppuun.
Orkesteri ei voi kuulostaa hyvältä, jos sen soittajista yksikin ei vaivaudu opettelemaan omaa osuuttaan. Toisaalta, kun jokainen tekee parhaansa, lopputulos voi olla aivan mahtava.
Soittoharrastuksen kautta olen myös päässyt osaksi tilaisuuksia, joita ei muuten olisi tullut koettua. Nuorempana kesieni kohokohta oli Rovaniemellä Jutajaisten yhteydessä juhannuksen jälkeisellä viikolla järjestetty harmonikkaleiri. Erityisesti mieleen ovat jääneet lisäksi vanhainkodeissa pidetyt hyvän mielen konsertit, joissa ilo ja kiitollisuus säteili kuulijoiden kasvoilta.
Soitonopettajasta voi ajan myötä tulla tosi tärkeä aikuinen. Myöhempinä kouluvuosina ihanan ja erilaisia kehityskausiani ymmärtäneen soitonopeni Signen kanssa kahdestaan vietetyt soittotunnit olivat erottamaton osa viikkojani.
Haastavina aikoina harmonikansoitosta on ollut myös iso apu. Monimutkaista kappaletta soittaessa päähän ei kerta kaikkiaan mahdu yhtään huolta tai murhetta.
Isäni mielestä harmonikansoitolla olisi kyllä potentiaalia muuhunkin. Kun joku paikka oli kipeä, vastaus valitukseen oli: “Liian vähäistä harmonikansoittoa.”