Alakerta |Emmi Tenkula / toimitus@koillissanomat.fi
Olen aina pitänyt itseäni melko itsevarmana tyyppinä. Uskallan kokeilla uusia asioita enkä juurikaan ujostele edes uusien ihmisten seurassa. Siksi välillä onkin vaikea ymmärtää vastaantulijaa, jolle yksinkertainen moikkaaminen näyttää ylivoimaiselta.
Ujoudessa itsessään ei ole mitään vikaa. Hillitympi tarkkailija antaa itsestään yleensä paremman ja kiinnostavamman kuvan kuin omista asioista huuteleva hölösuu, jonka puolelle itse enemmän kallistun. Silti tunnen oloni kiusalliseksi täysin kuoreensa vetäytyvän henkilön seurassa. Tämä tulee monesti eteen koulussa, kun en kehtaa kysyä työpariltani kolmatta kertaa mitä hän sanoi. Jos hän ei korottanut ääntään edellisilläkään kerroilla, tuskin saan piipityksestä selvää vieläkään. Koska tilanne on kummallekin vaikea ja tuntuu mahdottomalta ratkaista, usein kumpikin jää lopulta tuppisuuksi ja tuntee itsensä täydelliseksi idiootiksi. Mitä niin pahaa voi tapahtua, jos kuulen hänen vastauksensa?
Olen aprikoinut kauan, mistä ujous johtuu. Toiset ujoilijat rohkaistuvat tutussa porukassa, toiset silloinkin vain raottavat kuortaan. Olen päätynyt siihen tulokseen, että syy on usein itsensä nolaamisen pelko. Kukaan ei halua joutua naurunalaiseksi, ei varsinkaan tuntemattomien ihmisten seurassa. Jokaisella on varmasti muisto tilanteesta, joka yhä nostattaa epämääräisen kauhunsekaisen olon rintaan; eihän vain kukaan muista sitä tai varsinkaan ota asiaa esille. Omia epäonnistumisia pitäisi kuitenkin pystyä käsittelemään.
Minä nolaan itseni jatkuvasti. Mokailen ja urpoilen milloin missäkin ja saan kuulla kunniani. Välillä korvia kuumottaa ja poskia punottaa, mutta sitten taas huomaa että maailma jatkaa pyörimistään, tästä pääsee yli ja lopulta jopa unohtaa. Yleensä jo omista toilailuistaan kertominen saa olon paremmaksi. Kun itsestä valtavalta tuntuneen munauksen saa kakisteltua ulos, huomaa ylireagoineensa. Kaverin päälle heittämä hyväksyvä hymy ja taputus olalle sinetöi mokan, ollutta ja mennyttä. Itsensä piiskaamisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään, rakentavampaa on miettiä miten tilanteen voisi parhaalla mahdollisella tavalla paikata. Pelko epäonnistumisesta ei saa estää toimimasta, sillä kukaan ei voi pukkia toista eteenpäin loputtomiin. Jos ujo jää aina jalkoihin, vikaa kannattaa etsiä myös peilin puolelta.
Jokainen tarvitsee lähelleen ihmisen, joka nostaa ylös itsesäälistä kun siellä on rypenyt niin kauan etteivät jalat enää yllä pohjaan. Tärkeintä on kuitenkin hyväksyä itsensä virheineen päivineen ja ponnistaa pintaa kohti. Kukaan ei ole vielä kuollut nolostumiseen.
Emmi Tenkula