Alakerta | Suvi Peltola / suvi.peltola@koillissanomat.fi
Hoitajien määrä vanhuspalvelulakiin vai ei, sitä on kyselty monissa otsikoissa viime päivinä. Toisten mukaan lakiin kirjattu määrämitta ei paranna vanhusten asemaa, vaan pikemminkin heikentää. Toiset ovat varmoja siitä, että vain hoitavia käsiä lisäämällä voidaan nostaa hoidon laatua.
Ensin mainittujen joukkoon kuuluvat Ylen kyselyn perusteella monet kuntien vanhuspalveluista vastaavat johtajat. Turkulaisjohtaja esimerkiksi ihmetteli, miksi laitoshoitoon halutaan nyt syytää rahaa, vaikka sitä on ajettu alas koko 2 000-luvun ajan.
Toista koulukuntaa edustaa lähi- ja perushoitajaliitto Super, jonka mukaan vanhuspalvelulain henkilöstömitoitus ei heikennä muiden hoitomuotojen, ennen muuta kotihoidon asemaa.
Itse taidan hypätä Superilaisten kelkkaan, kiitos kotikuntani kotihoidossa vuosikymmeniä työskennelleen äitini. Hänen kokemustensa kautta olen valmis puoltamaan hoitajaresurssin laajentamista kaikilla rintamilla.
Äidin kautta olen nähnyt, miten monella tavalla rempallaan nykyvanhustenhuolto on. Kotipalvelussa puurtavan hoitajan täysin aiheesta laulettu valitusvirsi on sama kuin laitoksessa työskentelevän kollegan: ei aikaa hoitaa hyvin, ei tarpeeksi henkilökuntaa, ei sijaisia saatavilla, eikä raatamista edes korvata kunnolla.
Ongelmia on siis siellä ja täällä, eikä niitä auta asetella vastakkain. Vanhustenhoito, kaikissa muodoissaan, on toteutettava kunnialla. Mökin muori on yhtä tärkeä kuin palvelutalon pappa.
Hoitajien minimimäärän kirjaaminen lakiin ei takaa kaikkea kaunista ja hyvää, mutta edellytys laadukkaalle hoidolle se on. Vanhuksen ihmisarvo - jota mitataan häntä varten varatun hoidon ja viime kädessä hoitajien määrällä - on sama kotona ja palvelutalossa.
Niin kauan kuin korulauseissa puhutaan yksilöllisestä hoidosta, tulee sanoille löytyä vastinetta. Kunkin vanhuksen hyvä hoito on taattava siellä, missä se on katsottu parhaaksi antaa, joko kotona tai laitoksessa.
Eihän lasten päivähoidostakaan voi tinkiä vedoten siihen, että kotihoidontukea korotetaan. Entä kuka uskaltaa olla takaamatta laadukasta laitoshoitoa sitä tarvitsevalle psyykkisesti sairaalle pelkästään siksi, että avohoito kaipaa panostuksia?