”Tuhat kirjaa luettuaan ihminen alkaa aavistaa masentavan totuuden. Kymmenen tuhatta kirjaa tekee hänet surulliseksi”
Muistan vielä jotenkin lapsuuden hämärästä kirkkaamman muiston, kun opin mummolassa eräänä kesänä lukemaan. Olin villi ja kuriton lapsi, joka vietiin aina tilaisuuden tullen mummolaan. Mummo oli vanhan kansan ihminen, jolla oli tolkun ote viikariin. Lasta ei vihattu, eikä vitsaa säästetty. Mutta lukutaitoni myötä kaikki muuttui. Mummostanikin lukemiseni oli ihme.
Kyläkoulun kirjasto tarjosi persaukisen yksinhuoltajakarjakon nuorimmaiselle ilmaiseksi koko maailman. Vaikka näin jälkikäteen ymmärränkin kirjaston olleen sangen vaatimaton, tuntui kirjojen määrä minusta huikaisevalta puristaessani kirjastokorttia kädessäni. Kirjastossa oli muun muassa Grimbergin kansojenhistoria kirjasarja. Ei ehkä parasta lastenlukemistoa, mutta menneen maailman tarinat kiinnostivat minua kovin.
Silmäillessäni kirjojen selkämyksiä, kiinnitin huomioni erikoiseen kirjan nimeen: Mikael Karvajalka. Muistin hämärästi kuulleni kirjailijan, Mika Waltarin sukunimen, ja halusin saada selkoa tuosta karvajalkaisesta päähenkilöstä. Mika Waltarin kirjoista syntyi minulle lähes pakkomielle. Luin kaiken, minkä sain käsiini. Pikkuhiljaa aloin ostelemaan niitä kirjahyllyyni. Waltari-maailma syrjäytti piteneviksi toveiksi reaalimaailman. Vielä tänäkin päivänä Waltarin teokset tuovat muistoihin ne päivät ja yöt savolaisen maatilan aitan ylähuoneessa, vanhan puurakennuksen ja ikivanhojen tavaroiden tomuisissa tuoksuissa.
Sinuhe Egyptiläinen pysäytti nuoren rockmuusikon elämän voimakkaammin kuin mikään muu. Historiallisissa romaaneissaan Waltari kuvaa maailmaa historian kontekstissa, mutta henkilöhahmojen kautta kaikessa on kyse ihmisestä tässä maailmassa, joka ei koskaan muutu. Ei liene siksi ihme, että myös maailmankuvani muotoutui sitä mukaa, kun Waltari kirjoillaan minua johdatti.
Köyhän asema nousee esille useassa teoksessa. Sinuhessa Waltari kirjoittaa, kuinka yhteiskunnassa asiat ovat hyvin silloin, kun köyhätkin saavat mittansa täytenä. Kuitenkin itsestään selvää on, että jokainen muutos vallitsevasta on köyhälle aina huono asia. Muutokset tuovat mukanaan sotia ja nälkäisiä äitejä pikkulapsineen, jotka surevat sodassa menehtyneitä lapsiaan ja veljiään. Vallanpitäjille Waltarin tuotannossa vähäosaisin väestönosa on pelkkää kasvotonta massaa, jolle ei ole inhimillistä arvoa lainkaan. Minun mielestäni tämä kuva on ajasta riippumatta tosi.
Vähävaraisten puolesta taistelleet ovat rakentaneet myös maassamme hyvinvointia ja tasa-arvoa. Valitettavasti näiden taistelijoiden vastavoima on alati valmiina purkamaan voitontavoittelussaan ja ahneudessaan yhdenvertaisuutta yhteiskunnassamme. Niin totta ja surullista ovat sanat Sinuhe Egyptiläisestä: ”Varokaa jokaista muutosta, sillä köyhälle jokainen muutos on muutos pahempaan päin, ja mikä tahansa maailmassa muuttuukin, voitte olla varmat, että samalla köyhän viljamitta vähenee ja öljy laskee hänen ruukussaan”.