Nyt kun viimeinen lomani on ohi, on aika puntaroida sitä, että minkälainen se ukkelin vointi on nyt neljän viikon huilailun jälkeen. Päällisin puolin katsoen voin suunnilleen samoin kuin juhannuskesälläkin, mutta muutama kilo on onnekseni taas lähtenyt painamasta jo toisinaan kuivasti rotisevia niveliäni. Olo on muutoinkin aika lailla, sanoisinko työkuntoisen tuntoinen.
Eli ei ole ollenkaan liialliseen juhlintaan sortuneiden hupailijoiden Delirium tremens- eli sekavuustilaoireita. Mieluumminkin päinvastoin, sillä hikoilin kolmea päivää lukuun ottamatta joka päivä kahdesta kolmeen tuntiin. Ensin julmetun halkorojon vierellä, sitten lenkillä ja lopuksi vielä tallustelin illan pikkuisen viilettyä hillojen perässä ja loman viimeisinä päivinä nypläsin jopa muutaman vattupehkon läpi.
Hikoilun ohessa seurasin kuitenkin myös maailmanmenoa. Ja sitä ei voinut tehdä kuin suurta surua tuntien. Maailma on globalisoitumisen, hyi mikä sana, myötä tullut kuin seinähulluksi: joka puolella pommit paukkuvat ja veitset heiluvat ja ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä eikä se enää hetkauta lehden tai karmean otsikon lukijaa. Jokaisen kuoleman takana on kuitenkin ihminen; ja huonolla tuurilla kellot olisivat voineet soida juuri sinulle.
Yleisen murhaamisen lisäksi myös yksi toinenkin seikka tuntuu hyvin kummalliselta: miksi ihmiset äänestävät ja kannattavat tyhjiä lupaavia, jopa valehtelevia poliitikkoja. Senhän me kyllä valistuneina äänestäjinä tiedämme, että jokainen poliitikko valehtelee ja puhuu salattua totuutta toisinaan, mutta että oikein suurvallan johtajaksi näyttää olevan tulossa miljardööri, joka väittää kirkkain silmin Amerikan verojen olevan maailman korkeimmat. Ja sehän ei pidä paikkaansa, sillä Supervallan rikkaat eivät maksa veroja eikä valtakunta velkojaan. Ja muutoinkaan konkursseillaan rikastuneen miehen puheet eivät näin maalaisukon mielestä ole tästä maailmasta.
Toinen ääripää on sitten tietysti Istanbulin valtias, joka ei äänestytä, vaan tekee mitä tahtoo ja muut pitäkööt suunsa supussa. Toivottavasti tapahtuu kuitenkin jotain sellaista, että Erdogan joutuu perääntymään haaveistaan, sillä Isisin Kalifaatti on houretta, mutta onko tämän vihaisen miehen pakkomielle sitä. Alku näyttää sujuvan kyllä kuin Hitlerin salamasota aikoinaan. No, sen lopunhan me kaikkine kamaluuksineen tiedämme, mutta emmehän halua kokea kaikkea taas uudestaan.
Ehkäpä kuitenkin kaikki tapautuvat niin sanotusti tunnolleen ja huomaavat, että eihän sitä näin rakenneta onnellista maailmaa ja onhan nyt alkamassa olympialaisetkin. Silloinhan jo muinaisten roomalaisten kisojen aikaan vallitsi rauha, mutta tappelemista kyllä jatkettiin heti kisojen jälkeen taas uudella innolla.
Nyt viime aikoina on käynyt ilmi se, että jo melkoisen pieni määrä metsässä liikkumista alentaa sydämensykettä ja verenpainetta ja mielikin on kuulemma paljon rentoutuneempi ja stressiä vähemmän. Luonnosta nauttiminen lisää myös luovuuttamme ja empaattisuuttamme ja tekee meistä hauskempia ihmisiä. Itse olen liikkunut metsissä koko ikäni ja sillä kokemuksella voin suositella erittäin lämpimästi ihan jokaiselle.
On vielä yksi asia jota toivoisin meidän tekevän enemmän. Minä kun äsken kirjoitin halkojen latomisurakastani ja kun itsekseni ihailin tekemiäni pinoja ja tunsin kyllä suurta työniloa, mutta jotain tuntui silti kuitenkin vielä puuttuvan. Eräänä urakkani loppupäivän aamuna emäntäni tuli rantteelle ja pysähtyi pinojeni viereen ja katseli hetkisen kuin muina naisina: ”Ootpa sinä ollu ahkera.”
On sitä sen verran pöhkö, että muuta ei tarvittu ja tuntui kuin sydämeni pakahtuisi onnesta ja taisipa se joku vesitippakin tirahtaa silmänurkasta. Onneksi se nyt kuitenkin sekoittui nokanpäästä valuvaan hikinoroon, ettei vaimo sitä päässyt näkemään. Eli hyvät emännät, kun ja jos kehutte miestänne, niin katsokaa nyt kuitenkin oikea paikka kehuillenne.
Ettei mene se viimeinenkin miehuus.