Edellisessä kolumnissani käytiin Itä-Intian kauppakomppian tarinaa läpi. Mitä vapaus ja vastuu merkitsee. Oli toisaalta yrityksen valtava voittokulku, joka mahdollisti Iso-Britannian kasvun maailman mahtavimmaksi imperiumiksi, mutta toisaalta miljoonien Intialaisten kuoleminen nälkään yrityksen maksimoidessa voittojaan.
Vapauden ja vastuun tasapaino jäi askarruttamaan. Puhdas vapaus ilman vastuuta ei siis toiminut satoja vuosia sitten. Missä sen kanssa mennään tällä hetkellä? Historian tunneilla hereillä olleet ovat voineet kuulla opettajan sanoneen, että historian tunteminen ehkäisee meitä tekemästä samoja virheitä yhä uudelleen. Ylväänä ja monumentaalisena julistuksena voidaan jatkaa, että historian tunteminen auttaa meitä kehittymään. Ei vain ihmisinä vaan isoimpina yhteisöinä, kansakuntina.
Lehman Brothers. Syksyn 2008 talousromahdusta, joka alkoi Lehman Brothersin konkurssista, pidetään pahimpana sitten 1930 luvun laman. Megapankin romahduksesta alkoi dominoefekti, jossa valtavia pankkijättejä näytti kaatuvan yksi kerrallaan valtion pelastettaviksi. Tilanne eskaloitui pankkikriisistä rahoituskriisiksi: pankit pelkäsivät toistensa ajautuvan konkurssiin eivätkä uskaltaneet lainata rahaa toisilleen. Alkoi kriittinen keskustelu. Pitäisikö pankkien vastata omista riskeistään? Keskustelu loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Todettiin kuten pari vuosisataa sitten: pankit olivat vain liian isoja kaatumaan. Keskusteluissa ja mielikuvissa puhuttiin katkenneista talouskasvuista, menetetyistä bonuksista, eläkeläisten hävityistä säästöistä, kodittomista ihmisistä Detroitissa. Mutta tällä kertaa oltiin paljon, paljon syvemmällä kuin raha.
Tieto lisää tuskaa. Kriisistä Rahan ruhtinaat kirjan kirjoittanut Joris Luyendijk syventyi vuoden 2008 tapahtumiin useita vuosia. Viesti on jäätävä. Monimutkaisista luottojekuista perillä olleet pankkiirit olivat, kriisin eskaloituessa rahoituskriisiksi, sydänalaansa myöten peloissaan. Ja pelko ei koskettanut niinkään omaa työpaikkaa tai mahdollisia menetettyjä satojentuhansien puntien bonuksia vaan pelko koski konreettisesti maailmanjärjestystä! Pankkiirit soittivat paniikissaan koteihinsa. Puheissa välähtivät sanat kuten evakuointi, aseita, säilyketölkkejä, käteinen raha ja kulta.
Kirjassa lainataan brittiläistä ammattisijoittajaa George Cooperia, joka muistuttaa kirjassaan The origin of Financial crisis, että elämme ennen kaikkea oikea-aikaisen tavaravirran aikakautta. Rahoituskriisi oli pysäyttää koko globaalin rahoitusjärjestelmän. Yksi seuraus siitä olisi ollut tavaravirran pysähtyminen. Kaikkialla. Ja mitä tapahtuisikaan, jos esimerkiksi maailman suurimmat kaupungit eivät saisi jokapäiväiseen elämiseen tarvittavia tuotteita? Montako päivää voisit olla syömättä? Montako päivää miljoonakaupungit pysyisivivät rauhallisina? Mitä sen jälkeen tapahtuisikaan?
Tuho. Erittäin harkitseva ja arvostettu entinen eurooppaneuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy vastasi kysymykseen vuonna 2014. Kuusi vuotta tapahtuneen jälkeen ”olimme muutaman millimetrin päässä totaalisesta räjähdyksestä”.
Kenellä oli vastuu? Ketään ei ainakaan tuomittu. Kenen rahoilla pelattiin? Väittäisin ettei ainakaan omilla. Mikä oli opetus? Anna vapautta ilman vastuuta niin teen sen yhä uudelleen.
Lukevatkohan historian opettajat uutisia? Itse en lukisi.
Kari-Pekka Määttä