Alakerta |Helena Matila / helena.matila@koillissanomat.fi
Mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta. Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat. Näitä vanhojen sanontojen viisauksia en ole koskaan oppinut ymmärtämään. Mistä lie peruja nämä suomalaiseen ihmisluonteeseen syvälle juurtuneet sanonnat?
Turhaan ei saa virnuilla, saatikka hymyillä vastaantulevalle. Pitävät vielä päästään pehmoisena.
Mikä lie kummajainen, mutta itse olen aina ollut taipuvainen vetämään suuta ennemmin ylös- kuin alaspäin. Siitä olen saanut kuulla kommenttia useammankin kerran. Kyllä se sinullakin vielä hymy murjotukseksi muuttuu, ovat ennustaneet. Hymyllä ja iloisella ilmeellä olen yllättävä kyllä saanut vastaantulevan hämmentymään ja kääntämään katseen muualle. Parempi vetää naama peruslukemille, ettei vain säikäytä ketään.
Joskus tuntuu, ettei iloisella ilmeellä varustettua ihmistä oteta todesta tai vakavasti. Vasta vakavalla naamalla löytyy auktoriteettia ja vaadittavaa elämänkokemusta. Sen uhallakin vedän suupielet edelleen ylös.
Iloinen ilme ei tarkoita sitä, etteikö elämä koettelisi. Kyllä huolta, murhetta ja sairautta annetaan yhtä lailla myös hymyhuulilla varustetuille. Kyse lieneekin asenteesta.
Ainakin itsellä harmituksen aiheisiin on helpompi suhtautua silloin, kun kääntää asiat välillä vaikka väkisin myönteisen puolelle. Syvään hengittämällä ja positiivisuudella selviää helpommin kiperistäkin ärsytyksen kohteista. Testattu on se toinenkin vaihtoehto. Negatiivisuuden kierteeseen on helppo joutua, mutta se tahtoo viedä mieltä ja asioita vain alaspäin.
Siispä hymyilen. Meitä on monia, mutta suomalaista katukuvaa katsellessa toivoisin laumamme kasvavan. Mutruhuulia ja varpaankärkiä tutkailevia löytyy kansakunnasta mielestäni turhan monia. Tekohymyjä en kaipaa, mutta kummasti iloinen ilme tahtoo tarttua myös mielentilaan. Kannattaa testata.
Helena Matila