Harrastetaan tällä kertaa hieman kolumnistien vuoropuhelua. Nilon entinen oppilas Tero Karjalainen nimittäin soitti minulle ennen juttunsa ”Kuusamolaisia opettajia osa 2” julkaisemista täsmentäen eräitä tietoja. Vaikka opetuksen seuraaminen oli parantunut siitä, millainen se oli kouluaikoina, aivan sataprosenttinen se ei ollut vieläkään.
Kuten puhelimessa kerroin, vene ei kulkenut pyörän perässä viitostiellä vaan Lämsäntiellä välillä Ronkainen – Vanttajavaara. Kun toistakymmentä vuotta tyhjensin vaaran pohjoisrinnettä mustikoista ja puolukoista ja jo bruttopainoltaan tavallisenkin n. 50 kg:n lastin kantaminen vaaran ja Lämsäntien välissä olevan tien suunnassa puolitoistakilometrisen mutta kapeahkon Kaihlalammen ympäri oli varsin hankalaa, paukahti mieleeni siirtyä vesikuljetukseen.
Vene oli kyllä vain parimetrinen kevyt vanerijolla, jonka otin tavaksi viedä marjakauden alussa lammelle pyörän perään kiinnitetyssa vanhassa maitokärryssä ja tuoda kauden loputtua takaisin. Kilometrin tai puolentoistakin mittainen marjojen retuutus maissa vaihtui 400 metrin kevyeen souteluun. Samaa vaaraa ja jollaa hyödynsimme syksyllä 1997, kun marjahommissa ylivertaisesti paras valvontaluokkani tienasi rahoja Tukholman reissuun. Erään oppilaan isä kuljetti mustikkasankoja lammen poikki.
Jollasta marjat siirtyivät polkupyörään, nyt ilman perävaunua, joka vietti syksyn jollan kanssa lammen rannalla. Suurimmassa Palosaaren Martille kotoa viemässäni kuormassa oli 72 kiloa (n. 130 litraa) mustikoita, 8 kg niiden astioita, koulureppu ja puolimatkassa kyytiin poimittu jäniksen raato, jonka auton hengiltä töytäisemänä, mutta ehjänä otin syötäväksi.
Martti muisti sitten muutamana seuraavana kertana todeta, että nyt ei näytä olevan jäniksiä. Eräs Thaimaassa oleillut tuttava kertoi, että siellä jäisin pyörälastissa armotta toiseksi. Muutenkin mahtavan kuorman päällä voi olla kuolleen jäniksen sijasta vaikkapa jaloistaan yhteen sidottuja eläviä kanoja. Pettymyksekseni olen kuitenkin joutunut toteamaan, että sieltä tulleet marjamiehet ovat omaksuneet länsimaista hapatusta ja käyttävät autoja.
Kun 42,5-vuotinen opetusputki, josta 40 v. Nilolla päättyi 4.6.2016 samalla kun kävin luokkatapaamisessa juhlistamassa ylioppilaaksi tulomme 50-vuotispäivää, minulla olisi melkoinen aineisto kolumnisarjaan ”Kuusamolaisia oppilaita osa 1, 2, 3, jne” ehkä noin osaan 1300 asti, jos käsittelisin Teron tapaan pari tapausta kerralla.
Pikainen summittainen päässälasku osoittaa, että kaikkien esittely tällä vauhdilla ja viiden viikon kolumnivälillä kestäisi reippaasti toista sataa vuotta. Kaikkia en toki muistakaan ja useimmista ei olisi kovin värikästä kerrottavaakaan. Joistakin kyllä sitten sitäkin enemmän.
Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että ryhtyisin heistä nimeltä mainiten kertomaan. Joskus on varsinkin terveystietotunnilla sattunut, että oppilas alkaa kiusallisesti puhua negatiivisia kotiasioita esim. päihteiden käytöstä ja keskustelu täytyy äkkiä viheltää poikki.
Tällaisessa tilanteessa olen viime aikoina pari kertaa todennut pelin sääntöjen olevan sellaiset, että te ette kerro luokassa ikäviä kotitapahtumia ja minä en kerro, minkälaisia teidän vanhempanne olivat koulussa vaikka sen usein tiedänkin. Tähän voisi kolmantena osiona yrittää liittää sen, että vanhemmat eivät kerro jälkeläisilleen, mitä kamalaa tai huvittavaa olen saanut Nilolla aikaan milläkin vuosikymmenellä. Koska hoksasin tämän vasta nyt, taidan kuitenkin olla myöhässä. Vahinko on tässä suhteessa usein jo tapahtunut.