Lapsilla on median silmissä vain välinearvo, kirjoitti Pekka Seppänen Ylen kolumnissaan 27.11. Hän kertoo kauhistuneensa siitä, miten syntyvyyden laskusta puhutaan: lapset ovat vain eläkkeiden maksajia. Toisenlaisessa mielipideilmastossa olisi hänen mukaansa herännyt erilaisia huolia.
– Esimerkiksi huoli siitä, että yhä useampi aikuinen jää vaille vanhemmuuden iloja. Tai huoli siitä, että yhä useampi aikuinen jää vaille monilapsisuuden iloja, Seppänen kirjoittaa.
Kirjoitan paljon vanhemmuudesta ja myönnettävä on, usein näkökulma on ratkaisu- tai ongelmalähtöinen. Seppäsen innoittamana kirjoitan nyt kuitenkin siitä, mistä olisin jäänyt paitsi, jos olisin jäänyt lapsettomaksi tai saanut vain yhden lapsen.
En olisi saanut kokea, kuinka unenpöpperöinen lapsi tulee yläkerran rappusista ja kömpii syliin. Juoksee täysiä syliin hoitopäivän jälkeen. Tai satuttaa polvensa, parahtaa itkuun ja kuivaa kyyneleensä, missä muualla kuin sylissä.
Näkemättä olisi jäänyt esikoisen ilo laskettelurinteessä ja pikkuveljen riemu isän tekemässä jääliukumäessä. Sekä se pakahduttava onnentunne, kun katsoo nukkuvia lapsiaan, jotka ovat suloisia kuin enkelit.
Ja voi lasten silmien säihkettä, kun mennään mummulaan! Isovanhempien ja lastenlasten välillä on ihan omat juttunsa. Siinä ollaan niin rakkaita että rutisee. En olisi nähnyt näitäkään puolia minulle läheisistä ihmisistä, jos olisin jäänyt lapsettomaksi.
Useammasta lapsesta annetaan usein negatiivinen kuva. Sisarukset muka vain tappelevat ja väsyttävät vanhempansa. Onhan se niinkin, mutta sisarusten välinen yhteys on myös aivan uskomatonta seurattavaa!
Sisko pistää pystyyn autoleikin ihan vain pikkuveljeä varten. Veli ehdottaa oma-aloitteisesti halia, kun isosiskolla on paha mieli ja halilla se paha mieli lähtee kuin lähteekin pois.
Sisko ja sen veli löytävät kinastelun jälkeen yhteisen sävelen ja lego-rakennelmasta tulee huimempi kuin kumpikaan olisi yksin saanut aikaan. Molemmat seuraavat tarkkaan, kumman vuoro on ja jaetaanhan kaikki tasan ja oppivat samalla arvokkaita taitoja myöhempää elämää varten.
On ollut etuoikeus saada seurata kahden lapsen kasvua vauvasta ensin taaperoksi ja sitten leikki-ikäiseksi. Kouluvuodet, nuoruus ja aikuiseksi kasvaminen ovat vielä edessä, mutta odotan jo niitäkin.
Vanhemmuuden ilot ovat usein pieniä, ohikiitäviä hetkiä. Toivon todella, että jokainen, joka vanhemmaksi haluaa, saa ne myös kokea.