Alakerta | Helena Matila / helena.matila@koillissanomat.fi
Yksinäisyys on ehkä ihmisen kipeimpiä ongelmia. Sitä hävetään ja siitä vaietaan.
Päällepäin yksinäisyys ei aina näy. Yksinäinen ihminen ei kulje leima otsassa. Hän voi olla köyhä, mutta yhtä hyvin rikas. Hän voi olla vanhus, mutta yhtä hyvin lapsi tai nuori. Hän voi olla opinnoissaan tai työssään menestyvä yhtä hyvin kuin alkoholisoitunut koditon. Yhteistä on vain se, että hän on yksinäinen.
Viime sunnuntaina käynnistynyt Yhteisvastuukeräys nostaa huomion kohteeksi yksinäiset vanhukset. Yksinäisyys koskettaa enemmän kuin 300 000:tta yli 65-vuotiasta Suomessa.
Ikääntyvien määrä kasvaa nopeasti. Nykyisellä tahdilla yksinäisiä ikääntyneitä on parinkymmenen vuoden kuluttua yli puoli miljoonaa. Kyseessä on paitsi ihmiselle vaikeaa kärsimystä aiheuttava ongelma, myös kansantaloudellinen kysymys. Yksinäiset käyttävät sosiaali- ja terveyspalveluita huomattavasti enemmän kuin muut ikäisensä.
Vanhuuden yksinäisyyden erityispiirteenä on se, että mahdollisuuksia uusien ihmissuhteiden luomiseen ei tunnu olevan. Yhteiskunnassa kiinnipitävät opiskelu- ja työvelvoitteet ovat takana ja kotiin voi jäädä elämänsä loppuun asti. Eikä kukaan välttämättä huomaa.
Yli 65-vuotiaita suomalaisia on jo yli miljoona. Vanhustyön keskusliiton tutkimuksen mukaan kolmannes heistä kokee itsensä toisinaan yksinäiseksi. Moni jää vangiksi omaan kotiinsa neljän seinän sisälle, kun liikuntakyky heikkenee ja ulos ei enää pääse ilman apua.
Täysin yhteiskunnasta syrjäytyneiden vanhusten todellista määrää ei tiedä kukaan. Tilastokeskuksen kuolinsyytilaston mukaan joka toinen päivä yksi yli 65-vuotias suomalainen päättää elämänsä oman käden kautta.
Näiden tilastoitujen itsemurhien lisäksi on suuri joukko oman käden kautta kuolevia vanhuksia, joiden kuolinsyytä ei tunnisteta itsemurhaksi. Tehtyjen itsemurhien lisäksi moni vanhus hautoo synkkiä ajatuksia, ilman ketään jolle puhua.
Jokaisella on oikeus inhimilliseen vanhuuteen ja vastuu huolenpidosta on muilla kuin vanhuksella itsellään. Lähimmäisyyttä ei voi ulkoistaa. Diakonia, lähimmäisyys ei ole vain kirkon työmuoto, vaan sen pitäisi olla jokaisen elämäntapa, kuuluipa sitten kirkkoon tai ei.
Tarvitaan ymmärrystä, välittämistä ja halua ottaa vastuuta. Ensimmäinen askel ulos yksinäisyydestä on auttaa eristäytyneitä vanhuksia kiinnostumaan jälleen elämästä.
Helena Matila