Kun on tullut tähän ikään, aika kuluu kuin viuhuen. Lapsena tienvarren puhelinpylväältä toiselle oli pitkä matka. Sittemmin pylväät tuntuivat olevan niin tiheässä, että tien varrella oli harmaa seinä. Nythän puhelinpylväitä ei enää ole.
Vanhemmilleni myönnettiin asutustila vuonna 1959. Talo rakennettiin seuraavana vuonna. Isä teki metsätöitä, pokasahalla ja kirveellä – jostakinhan se elantokin piti saada, kun ei ollut vielä peltoja eikä montakaan lehmää. Ensimmäisinä vuosina teimme heinää luonnonniityiltä, Harjajoen varrelta koitikyläläisten niityiltä. Niityiltä, joita sitä ennen ei varmaan ollut niitetty vuosiin. Omistajat saivat varmaan jokusen markan korvaukseksi.
Ihan 60-luvun alkuvuosina isä teki ensimmäisen hankintahakkuun omasta metsästä. Viime viikolla samalle, nyt pikkusiskoni omistamalle metsäpläntille tehtiin reipas harvennushakkuu. Ihan noihin hankintahakkuun aikoihin isä ja naapurin Eino ostivat yhteisen moottorisahan. Solo-merkkinen saha painoi vain 12 kiloa, ja ”kulloppien” omistajat pilkkasivat: eihän noin pikkusahalla mitään tee, McCullochit kun painoivat 16-18 kiloa. Minun nykyinen sahani painanee nelisen kiloa.
Sen ensimmäinen hankintahakkuu oli tien varrella, mutta kun seuraavat olivat kauempana, tarvittiin kone, jolla saadaan pöllit tienvarteen. Ne ensimmäiset isä taisi kantaa – niin minäkin olen tehnyt näiden koivurankojeni kanssa. Kuusikymmentä metriä mättäikössä vähäiseen vastamäkeen tekee hyvää kunnolle.
Mutta se kone. Ummenajokas eli moottorikelkka lienee jo ollut keksitty, mutta mönkijöistä ei kukaan ollut kuullutkaan. Joillakin pieneläjillä lienee jo ollut piikkilangankiristäjä eli pikku-Valmet. Isälle se kone oli hevonen. Se ostettiin Taivalkosken Jurmusta Otto Atsingilta, hyväntapainen ja säyseä ruuna, verkkainenkin.
Hevonen palveli kulkupelinäkin. Kun 60-luvun loppuvuosina olin Kuusamossa lukiossa, joskus joku veljistäni vei minut kaksikymppisen varteen onnikalle, nelisen kilometriä varsitietä korven poikki. Joskus lauantai-iltana joku tuli vastaan, mutta yleensä kuljin matkan hiihtämällä ja kesäaikaan polkupyörällä.
Se oli mahdottoman viisas ja inhimillinen hevonen. Kun talven ja kevään työt oli tehty, ruuna päästettiin metsälaitumelle. Muutamana kesänä sillä oli kaverina naapurin hevonen, mutta eipä tainnut monena vuonna olla.
Siinä kotimme ympärillä oli 60-luvun lopulla melko isoja avohakkuualueita, ja nyt ihan viime vuosina ne on osin hakattu uudelleen – niin nopeasti ne ovat kasvaneet. Kun heinänteko alkoi, hevonen oli taas tarpeellinen.
Viisitoistavuotinen minä tykkäsi kulkea metsissä, olin kierrellyt ympäristön melko laajalta alueelta enkä eksynyt. Niinpä minun hommani oli hakea hevonen kotiin.
Olihan Pollella kello kaulassa, mutta kun se varmaan jo kaukaa näki etsijän tulevan, se asettui seisomaan jonkun näreen vierelle vähän katveeseen, ei liikkunut eikä kello kalahdellut. Aikani kierreltyäni näin sen tietenkin ja lähdin kohti kävelemään. Silloin Polle – ihan muina miehinä – lähti tallustelemaan poispäin.
Kukapa sitä vapautensa halusi menettää ja työhön joutua? – Oi niitä aikoja!