Niilo Keräsen ko­lum­ni: Ennen perhe asui vaikka oma­ko­ti­ta­lon pi­ha­mö­kis­sä - nyt eletään it­sek­kääs­ti 50 vuotta ja huo­ma­taan, että jotain tärkeää jäi saa­mat­ta

-
Kuva: Mikko Halvari

Jostakin 90-luvun alusta se alkoi. Ehkä jo edellisen vuosikymmenen lopulta, kun tasavallan hallitus vapautti rahan liikkumisen niin, että Suomessa saattoi ottaa lainaa ulkomailta. Joku osa kansalaisista hullaantui runsaaseen halpaan rahaan. Meillä Suomessa vain kävi niin, että perättäiset devalvaatiot ajoivat ulkomaisia lainoja ottaneet tosi tiukille ja yritykset konkurssiin.

Mutta siellä jossakin se kasinotalouden alku oli. Solidaarisuus ja tuloerojen tasoittaminen unohtui. Pyrkimys tasapuolisuuteen ja tasa-arvoon unohtui. Ihan samalla tavalla meillä, kuin muuallakin maailmassa, siellä, missä ei kärsitty lamasta eikä Neuvostoliiton romahtamisesta.

Kasinotaloudessa rikkaat ovat rikastuneet, ja nykyisin koko maailmassa parituhatta ihmistä omistaa maallista mammonaa lähes yhtä paljon kuin kaikki muut ihmiset.

Kasinotalous – toiselta nimeltään kapitalismi, kolmannelta nimeltään materialismi – on iskostanut meihin kaikkiin, kaikkein köyhimmistä lähtien, sellaisen itsekkyyden, ettei sitä liene nähty maailmanhistoriassa koskaan ennen. Ihmisen perusasenne tänään on: minulle, kaikki, heti! Viis siitä, poljenko samalla jonkun toisen mutaan, maahan, epätoivoon, hautaan.

Eikä ainakaan ihan lähitulevaisuudessa asennemuutosta näy. Me aikuiset olemme nimittäin iskostaneet tämän asenteen nuoriimme ja lapsiimme.

Kun menimme naimisiin, asuimme ensimmäisen vuoden omakotitalon pihamökissä. Lämmityksenä oli haiskahtava öljykamina, kylmää vettä tuli kraanasta, ulkovessa pihan perällä, suihkuun pääsi kun meni pihan poikki talon saunaan.
Niilo Keränen

Lukijat vaativat varmaan esimerkkejä. Yhden voin kertoa. Kun aikanaan jouduin lähtemään lukioon naapurikuntaan, asuin ensimmäisen vuoteni talon pirtissä. Sänky oli pirtin nurkassa, läksyni hoidin pirtin pöydällä. Kun aloitin opiskelun, asuin rivitalon yhdessä huoneessa. Keittolevy minulla oli, mutta vessa oli talonväen kanssa yhteinen. Jääkaappina talvisin tuplaikkunan väli.

Kun menimme naimisiin, asuimme ensimmäisen vuoden omakotitalon pihamökissä. Lämmityksenä oli haiskahtava öljykamina, kylmää vettä tuli kraanasta, ulkovessa pihan perällä, suihkuun pääsi kun meni pihan poikki talon saunaan.

Kuka nykynuorista tuohon suostuisi? Joku vastaa, että onhan se elintaso noussut, ei tarvitsekaan suostua. Eikä kukaan edes ota opiskelijaa vuokralle nurkkiinsa ja vessaansa käyttämään. Siis siinäpä se: meille aikuisillekin on itsestään selvää, että opiskelemaan lähtevä nuori tarvitsee tietenkin oman huoneen, oman keittiön, oman vessan, oman uloskäynnin. Korkeintaan toinen nuori voi jakaa keittiön ja vessan soluasunnossa. Kaikki heti.

Tämän päivän ihmiseltä puuttuu pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä ja tyytyväisyyttä. Siitäkin saamme syyttää itseämme. Olemme tehneet omasta yhteiskunnastamme – kaikista nk. länsimaisista yhteiskunnista – sellaisen, jossa me arvostamme kiillotettua asuntoa, city-maasturia pihalla ja ennen kaikkea uraa. Onnistuneen uran merkki ovat nuo maasturit pihalla ja sukeltajan kellot ranteissa.

Uralle uhraamme kaiken. Lapsia ei uraan mahdu, ja jos jokunen mahtuukin, heidän kanssaan yhteistä aikaa vietämme vain sen verran, minkä he ovat autossa, kun kiidätämme heitä harrastuksesta toiseen. Harrastukset – ne ovat tärkeitä lasten uralle!

Kun vuosimittariin kertyy 50, saatamme havahtua. Kaikki on saatu. Jäikö jotain tärkeää saamatta?