Suomi pärjää vain työtä tekemällä. Niinpä Sipilän hallitus panosti työllisyyden nostamiseen. Ja myös jo työssä olevat patisteltiin lisähommiin muun muassa kiky-sopimuksella.
Työllisyys parani ja kansankunnan kilpailukyky myös. Vienti rupesi vetämään ja valtion velanotto pysähtyi hetkeksi. Nyt sitä velkaa taas vähän otetaan, kun paikataan sosiaaliturvan aukkoja.
Mitä siis on ajateltava ministeri ja SDP:n varapuheenjohtaja Sanna Marinin ajatuksista, kun hän väläyttää neljän päivän työviikkoa ja/tai kuuden tunnin työpäivää?
Jos ajatellaan, että tuollainen muutos tehtäisiin hetimmiten, se tietäisi työssä oleville palkan alennuksia, mutta toisaalta työllisyys lisääntyisi huimasti, kun työt pitää kuitenkin tehdä. Palkansaajat tutkin ihastuvat, ja yrittäjiähän tämä ei voi koskeakaan. Yrittäjät kun tekevät ympäripyöreätä päivää ja viikkoa.
Mutta pitkällä tähtäyksellä Marinin ajatuksissa voi olla itua. On tunnettu tosiasia, että kahdeksan tunnin työjaksossa viimeisten tuntien työteho ei ole enää sama kuin ensimmäisten tuntien. Tämä koskee niin fyysistä työtä tehtaissa, puunjalostuksessa, hoivatyössä. Kuin myös henkistä työtä: opetusta, tietointensiivistä työskentelyä, suunnittelutyötä, työnjohtotehtäviä tai vaikkapa hyvin tuntemaani lääkärin työtä.
Tiedossa on, että hoivatyötä lukuun ottamatta ruumiillisen työn osuus työtehtävistä vähenee. Ihan kaikissa töissä. Mitä enemmän tietotekniikkaa käytetään hyväksi, sitä vähemmäksi fyysinen työrasitus muuttuu. Ja sitä vähemmän niitä työntekijöitä tarvitaan. Pakolliset työt tulevat siis tehdyksi vähemmällä työvoimalla ja lyhyempänä aikana. Hiljalleen tapahtuva työn murros on siis tosiasia – tästähän edellinen hallitus teki varsin perusteellisen selvityksen.
Onko siis niin, että tulevaisuudessa yhä suurempi osuus työvoimasta tekee sellaista työtä, mitä ei voi kovin merkittävässä määrin korvata koneilla tai tietotekniikalla? Siis hoivatyötä.
Marinin ajatuksia on tyrmätty myös sillä perusteella, että hoivatyö tarvitsee yhä enemmän käsipareja, ja niitä ei Suomessa enää kovin paljon ole reservissä. Eivätkä kaikki hoivatyöhön halua, eivät edes kaikki tulevien vuosien maahanmuuttajat.
Toki työvoimatarpeen väheneminen tulevaisuudessa kaikista muista töistä vapauttaa väkeä hoivatyöhön, mutta riittääkö sekään?
Tiedämme, että monissa Euroopan maissa ja erityisesti muualla maailmassa vastuu vanhusten ja vammaisten hoivasta on suurelta osin omaisilla. Suomessa yhteiskunnan suurta osuutta hoivasta on perusteltu sillä, että meillä sekä miehet että naiset käyvät täyspäivätyössä kodin ulkopuolella. Mutta: jos työaika lyhenee kuuteen tuntiin ja/tai neljään päivään viikossa, sittenhän omaisille jää aikaa hoitaa vanhuksiansa. Ei tarvitakaan niin paljon palkattua hoivatyöväkeä. Niinkö?
Minusta ministeri Marinin tulevaisuusvisiointia ei pidä tyrmätä, vaikka tuollaiseen tulevaisuuden näkymään liittyykin monia vielä ratkaisemattomia pulmia. Visioita tarvitaan. Ei tämä kansakunta mene eteenpäin silläkään, että istutaan ja odotellaan lisää maahanmuuttajia.