Niilo Keräsen ko­lum­ni: Kym­me­niä tu­han­sia na­pe­ro­sa­tu­ja

-

Vuoden 1992 syksyllä Taivalkoskella vietettiin Pohjois-Suomen kirjailijapäiviä. Vieraina oli kirjailijoita myös Ruotsin ja Norjan pohjoisosista, Etelä-Suomesta myös.

Silloinen Päätalo-instituutin johtaja Petri Liukkonen ja minä istuimme seminaarissa nykyisen Hotelli Herkon täpötäydessä salissa, kuuntelimme sitä yleistä keskustelun pöhinää, mitä kirjailijat keskenään kävivät.

Vähän haikeina tuumimme, että jotain tällaista Taivalkoskelle pitäisi saada myös syksyn tai talven aikana, kesäisten Päätalopäivien lisäksi.

Olin juuri pärjännyt Otavan lastenromaanikilpailussa ja jompikumpi meistä hönkäisi, jotta pidetään satukilpailu!

Idea jalostui sydäntalven aikana ja päätimme järjestää Sadun päivän (lokakuun 18. päivä) kilpailun peruskoulun 1-6 luokkalaisille.

Kolme sarjaa, jokaisessa sarjassa palkittaisiin parhaat ja yksi valittaisiin päävoittajaksi.

Lisäksi jaettaisiin erityispalkintoja.

Tiedote lähti silloisten 12 läänin kouluosastoille ja jäimme jännittyneenä odottamaan.

Lääneissä kai innostuttiin ja tiedotettiin kaikille Suomen kouluille.

Eihän tallaista kilpailua koskaan ollut koululaisille järjestetty, urheilukilpailuja kyllä.

Ja syksyllä postista sitten raahattiin laatikkokaupalla lasten kirjoittamia satuja, yhteensä yli 4 000 satua.

Petrin kanssa haalimme väkeä yhteisiin talkoisiin.

Jaoimme nipun satuja noin 30:lle lukijalle.

Mukana oli opettajia, lastenhoitajia, toimittajia tai muuten vain kiinnostuneita.

Jokainen valitsi nipustaan parhaat sadut ja sitten istuimme illan toisensa jälkeen yhdessä, luimme satuja ja valitsimme palkittavat.

Ja jossain siinä iltojen kuluessa toimittaja Anneli Hanhela-Gråsten tuumi, jotta onhan tämä varsinainen napero-finlandia!

Nyt – 28 vuoden jälkeen – Päätalo-instituutin arkistossa on tuhansien lasten kirjoittamina yli 70 000 satua.

Pääpalkinnon, Napero-finlandian voittajista tyttöjä on ollut kaksikymmentäkaksi, poikia kuusi.

Päävoittajia on ollut kahdestakymmenestä eri kunnasta, palkittuja tai kunniamainintoja saaneita lapsia lienee kaikkiaan lähes tuhat.

Satutapahtuman ympärille on useimpina vuosina ideoitu monipuolinen Napero-viikko.

Tänä vuonna se oli aika pienimuotoinen ja virtuaalinen, eikä koronan vuoksi palkintojenjakojuhlaakaan järjestetty.

"Jaoimme nipun satuja noin 30:lle lukijalle. Jokainen valitsi nipustaan parhaat sadut ja sitten istuimme illan toisensa jälkeen yhdessä, luimme satuja ja valitsimme palkittavat."

Talkootyönä lukeminen onnistui muutamina alkuvuosina.

Nykyisin esikarsinnan ja palkintoehdotukset tekevät Oulun yliopiston kirjallisuuden opiskelijat.

Minulle päätuomarina tulee vuosittain luettavaksi noin kaksisataa parhaimmistoksi arvioitua satua.

Sadutkin ovat makuasia, mutta esiraatilaisten tekemistä palkintoehdotuksista olen poikennut vain harvoin.

Mutta entä kun kärkeen sijoittuu satu kotikunnasta?

Jos valitsen sen voittajaksi, vedänkö kotiinpäin?

Jos en valitse, onko se upean sadun syrjimistä?

Miksi tällainen kilpailu?

Ovathan palkinnotkin varsin nimellisiä ja voitosta saatava kunniakaan ei juuri yllä mediaotsikoihin?

Päätalo-instituutti kouluttaa kirjoittajia, sitä tekee tämäkin kirjoituskilpailu: se kannustaa lapsia hyvän harrastuksen pariin, lukemaan ja kirjoittamaan.