Kolumni

Niilo Keräsen kolumni: Mietintöjä elämän jaksollisesta järjestelmästä: "Olen kaikki nuo jaksot mennä höllötellyt läpi sen kummemmin seiniin pilkkoja veistelemättä"

-
Kuva: Mikko Halvari

Nuorena tyttönä tai poikana ei kai kovin paljon uhraa aikaa kausien tai jaksojen miettimiseen. Paitsi koulun maantieteessä – vai oliko se historiassa? – kun puhuttiin jura- ja liitukausista. Niin, ja kemian tunneilla, joilla piti jotakin ymmärtää alkuaineiden jaksollisesta järjestelmästä.

Tytön tai pojan ensimmäiset elämänjaksot ovat pikkulapsuus, päivähoito (jota minun lapsuudessani ei Taivalkosken Metsäkylässä tai Pistossa tunnettu) ja kouluaika. Joillakin kouluaika loppui kansalaiskouluun, jotkut kävivät lukion ja pääsivät ylioppilaiksi yhdeksäntoista tai kaksikymppisinä. Minun ylioppilasjuhlistani tulee ensi vuonna riemukkaasti kuluneeksi puoli vuosisataa.

Muistan kuitenkin vielä hyvin, että olin kotona illansuussa lypsämässä lehmiä (meillä ei ollut silloin sähköä ja lypsy tapahtui käsin), kun minua tultiin hakemaan puhelimeen. Meillä sattui olemaan kylän ainoa valtion puhelin. Puhelimessa oli Kalevan toimittaja, joka onnitteli hyvistä yo-kirjoitustuloksista. En ollut niitä tuloksia itse muistanut kysellä.

Minun opiskelujaksoni kesti viisi vuotta. Lääkäreistä oli 70-luvun alussa kova pula, ja meidät koulutettiin ennätysnopeasti. Kesälomaa oli lukukausien välillä kuukausi, ja yhtenä vuonna luentoja oli jopa joulun ja uudenvuoden välillä.

Sitten alkoi työjakso, joka päättyi 39 vuoden kuluttua alkamisestaan Kuusamon terveyskeskuksen ruokasalissa, kun muistaakseni kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai sote-lautakunnan puheenjohtaja auttoi minua työntämään kottikärryllä läksiäslahjaksi saamaani klapikonetta farmariautoni peräkoppiin. Työjakson voisi jakaa vaikka Kemijärvi-, Taivalkoski- ja Kuusamojaksoihin.

No joo, olihan siinä välillä tiiviimmän politiikankin jakso. Arkadianmäellä kaksi nelivuotiskautta ja kaksi kautta varamiehenä kyttäämässä, josko joku edustajista nimettäisiin maaherraksi tai muutoin poistuisi jakarandatuoliltaan.

Mielenkiintoisia jaksoja. Mutta ihan puistattaa ajatella, että olen kaikki nuo jaksot mennä höllötellyt läpi sen kummemmin seiniin pilkkoja veistelemättä. Ja että nyt sitten menossa on viimeinen jakso! Huh!

Mutta äläpäs mitään! Joku lukijoista toteaa heti, että terveen eläkeläisen jakso on vasta ensimmäinen monista. Sitten tulee vähän raihnaamman eläkeläisen jakso, sen jälkeen palveluasumiskausi, sitten selinmakuujakso ja lopuksi vielä juhlat, joissa kaikki läheiset ja kaukaiset ystävät ja tuttavat tulevat minua kehumaan niin, että korvani punoittavat. Onneksi niitä punoituksia ei kukaan näe.

Muitakin jaksoja saattaa tuonne väliin mahtua, mutta ainakin tämä nyt meneillään oleva aikajakso on kiireistä aikaa. Sain juuri luetuksi ja arvioiduksi Mölläri-mestarikilpailuun lähetettyjä omakustannekirjoja 44 kappaletta. Potut on pantu maahan. Tyttären perheelle korjailin lumikuorman rikkoman terassin. Oman autotallin ja varaston siivous on kesken. Koivuissa on lehdet jo sellaiset, että pitäisi ehtiä kaatamaan niitä rasiin syksyn halkourakointia varten. Monta katiskaa on korjaamatta.

Mitenkähän sitä on joskus ehtinyt töissäkin käymään?