Istuin viime torstaina Finlandia-talolla kansanedustajapaneelissa, jossa mietittiin syrjäytymisen estämistä. Tilaisuus oli Sosiaali- ja terveysminsteriön järjestämä Hyvät käytännöt-hankkeen päätösseminaari. Pari sataa kuulijaa.
Puheenvuoroissa tuli esiin, kuinka syrjäytyminen ja huono-osaisuus näkyy ja kuuluu jo lasten päivähoidossa. Vaatetus ei ole viimeistä huutoa eikä ole kokemuksia hoplopista tai kylpylästä. Mistä näissä perheissä on kysymys? Köyhyydestä, kyllä, mutta miksi?
Sairaudet, uusavuttomuus, vanhempien koulutuksen puute, työttömyys, päihteet, joskus ehkä heikkolahjaisuuskin. Elämän hallinnan häviäminen, näköalattomuus. Tai sitten pelkästään äärimmäinen köyhyys. Toimeentulotuki ja asumistuki eivät lupaa tulevaisuutta ja toivoa.
Joku kysyy, mitä tällainen hyvinvoiva kansanedustaja-lääkäri voi tietää todellisesta köyhyydestä. Sattumalta tiedän. Ennen kuin Veikko Vennamon armosta vanhemmilleni myönnettiin asutustila, isä oli sekatyömies. Talvella oli toisinaan metsätöitä, toisinaan ei. Yhtenä esimerkkinä perheemme köyhyydestä kerron, että erään kevään tullen vaihdoin kumisaappaat kevyempiin kenkiin. Ne olivat jostakin lahjai saadut käytetyt monot. Voitte arvata, miten armotonta oli toisten koululaisten irvailu. Mutta mistäpä köyhän penikka tiesi, että joillakin on toiset kengät pelkästään hiihtämistä varten? Kun ne ainoat kengät, kumisaappaat riittivät hiihtämiseenkin, mäystinsuksilla.
Sen jälkeen en ole nauranut kenenkään vaatetukselle.
Toki vähäosaisten perustoimeentulon parantaminen on tärkeä asia, mutta tarvitaan myös empatiaa. Ihmistä ihmiselle. Naapuria, ystävää. Tai perhetyöntekijää, ymmärtävää, kannustavaa, tukevaa. Ei pomottavaa ja tuomitsevaa aina-oikeassa-olevaa viranomaista.
Itse nostin esille myös toisen vaiheen ihmiselämässä: peruskoulun jälkeiset vuodet. On esitetty oppivelvollisuuden pidentämistä toiselle asteelle, siis lukioon ja ammattikouluun. Kysyn kyllä, jotta mitä kouluun vastenmielisesti ja hällä-väliä suhtautuva nuori ajattelee vielä pakollisesta kahdesta tai kolmesta vuodesta?
Luulisin, että jokainen opettaja pystyy tunnistamaan jo 5-6-luokkalaisista ne, jotka ovat vaarassa luisua hakoteille. Peruskoulun yläluokille tarvittaisiin äärettömän hyviä opettajia ja riittävästi kuraattori- tai psykologiresurssia, jotta jokaiselle kyräilevälle syljeskelijälle löytyy rinnalla kulkija. Vanhempi, kaveri, joka nostaa, kehuu, löytää nuoren vahvuudet, maalaa toivorikkaan ja merkityksellisen taivaanrannan – ja saattelee jatkoon, oppioikeuteen. Joskus kenties sopivaan työhönkin, jos sellainen sauma kohdalle osuu.
Tottakai perhetyötekijät ja kuraattorit maksavat. Mutta yhteiskunnalle maksaa sekin, että syrjäytynyttä joudutaan toimeentulotukemaan koko elämän ajan, hoitamaan rikkinäistä sielua ja ruumista. Puhumattakaan siitä, mitä merkitykselliseksi koettu osaaminen, työ, vapaa-aika, toisten antama arvostus merkitsee jokaiselle ihmiselle.
Puhuttiin paneelissa myös ikäihmisten syrjäytymisestä, mutta se on oman laulunsa väärti, ja siitä joskus toiste.
Niilo Keränen
Kirjoittaja on lääkintöneuvos ja kansanedustaja Taivalkoskelta.