Ajan kulumisen huomaa, kun katselee ympärilleen. Kun tulimme tähän nykyiseen kotitaloomme, talo oli aika uusi ja pihaistutukset niukkoja. Istutin kuusiaitaa ja vanhimmat pojat halusivat omat nimikkokuusensa. Toinen kuusi on nyt jo parikymmenmetrinen, toinen vähän matalampi, kun sitä jouduttiin välillä siirtämään.
Siitä on yli kolme vuosikymmentä. Kuusiaitakin on jo rapistunut, se pitäisi oikeastaan uusia.
Toisaalta: ihminen ehtii elämänsä aikana kasvattaa vain yhden kuusiaidan.
Mökkikin on ollut jo parikymmentä vuotta. Harjun nurkka oli aluksi hiekkatöyräs, mutta kun siihen muutamien vuosien ajan leviteltiin kotipihan – osin naapureidenkin - haravointijätteet, hiekasta on jäljellä enää se hiekkalaatikoksi jätetty läiskä. Muutoin töyräs puskee viisimetristä puuta, paitsi itsekseen tullut leppä joka yltää jo kymmeneen metriin. Vatukkoa, sammalta, mustikanvarpua ja villiruusua. Lähitielle on jo sellainen näkösuoja, että saunasta voi siirtyä mökkiin niukasti vaatetettuna.
Ehkä ajan kulumisen huomaa parhaiten vatunpoiminnassa: en enää pärjää pojille. Ainakaan tällaisissa helteissä, mitä nyt on ollut. Ja hyvänä muistutuksena on sekin, että pojan tyttären myötä meistä on tullut jo isomummu ja –pappa.
Kouluvuosistani olen taannoin jotain kirjoittanut. Koulun ja opiskelun jälkeen minulla on ollut kolme vakituista työpaikkaa: Kemijärven, Taivalkosken ja Kuusamon terveyskeskukset. Kohtalaisen kunnialla niistä kai selvisin. Samoin lyhyemmistä työpätkistä Sodankylässä, Rovaniemellä ja Oulussa.
Poliitikkoaika on oma lukunsa. Kun joku kyselee poliittista historiaani, vastaan, jotta yhtä kauan olen ollut politiikassa kuin Paavo Väyrynen. Minulla tosin on edelleen sama puolue, jossa aloitin ylioppilaspolitiikassa vuonna 1971. Lääkäripulavuosina 70-80-luvuilla kävin harvakseltaan paikallisissa ja isommissakin kokouksissa, mutta vain yhden kerran hämäännyin sen verran, että olin ehdokkaana vaaleissa: tulin kirkkovaltuutetuksi Kemijärvellä 70-luvun lopulla.
Vuonna 1995 olin eka kertaa ehdolla eduskuntaan. Tuo ensimmäinen vaali lähti liikkeelle ajatuksista, että Taivalkoski olisi hyvä saada maailmankartalle. En tiedä, mistä vaaliajatus lähti liikkeelle, mutta Jokijärven vahva mies Teuvo Lohilahti siitä tuli minulle puhumaan. Taivalkosken silloiset keskustapolitiikan konkarit – mm. Arvo Kariniemi, Veijo Haukivaara, Paavo Keränen, Paavo Vääräniemi, Veikko Keskitalo, Veikko Jaakkola – huomasivatkin, että Oulun keskustapiirissä sitten todettiinkin Taivalkosken olevan olemassa.
Poliitikkoura on sitten jatkunut vaihtelevalla menestyksellä. Sen olen todennut siellä pääkallonpaikalla, että vaikuttaa voi kahdella perusteella: joko olemalla lukuisia kausia kansanedustajana tai olemalla jokin toimialan käytännön ammattilainen.
Kuluva kausi on ollut todella raskas. Sote – jonka takia lähdin mukaan – junnaa, ja oma puolueeni on hallituksessa tehnyt sellaisiakin päätöksiä, joita on ollut todella vaikea tukea. Onneksi kauden loppu jo häämöttää. Mielelläni luovutan viestikapulan jo nuoremmille, tälläkin saralla.
kansanedustaja,
Niilo Keränen