Kolumni

Niilo Keräsen kolumni: Veteraanikansanedustaja muistelee ensimmäistä Helsingin matkaansa: "Vähältä piti, ettei maalaispoika kuitenkin jäänyt ratikan alle, joka tuli kovaa ja äänettömästi"

-
Kuva: Mikko Halvari

Vanhin poikamme viestitteli juuri viikon työmatkalta Kiinasta, Shanghaista, 24 miljoonan asukkaan kaupungista. Logistiikka siellä kuulemma pelaa. Kun aseman 30-40 laiturille saapuu pitkät junat kullekin muutaman minuutin välein, taksijonon organisointi ei ole pikkujuttu.

Hän viestitti myös, että paikalliset asukkaat eivät käytä juurikaan käteistä, kaikki maksetaan kännykällä. Saattaa olla, että monet meistä pitävät Kiinaa vähän alkukantaisena kehitysmaana ja Suomea digitalisaation huippumaana. Niinköhän lienee?

Itse olen aina ollut laiska matkustamaan. Kahdella eduskuntakaudellani jätin väliin sekä Etelä-Amerikan että Afrikan matkat – tällainen pitkä matka on edustajille mahdollista kerran kauden aikana. Paitsi tietysti niille, jotka toimivat erilaisissa kansainvälisissä tehtävissä.

Muutamissa Euroopan maissa kävin, Bryssel kuuluu ihan asiaan. Kolmannen pojan häät olivat taannoin Seattlessa, mutta silloin olimme vaimon kanssa vielä nuoria, eikä lento Atlantin yli ihan mahdoton ollut. Eikä SAS:n koneen vessa ehtinyt ylettömästi haisemaan, vaikka melko sotkuinen se jo oli matkan lopulla. Matkan parasta antia oli kuumailmapallovihkiminen 600 metriä Kalliovuorten laitamien yläpuolella.

Ouluun pääsin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana, silmälääkäriin. Keskikoulun luokkani teki luokkaretken Leningradiin, ajeltiin onnikalla Itä-Suomen läpi. Lukioaikana pärjäsin saksankielisessä kirjoituskilpailussa ja palkintona oli kuukauden matka Bremeniin kolmenkymmenen muun kanssa. Tästä porukasta useampikin on tehnyt elämäntyönsä hyvinkin merkittävillä paikoilla ja kansanedustajana törmäsin heihin muutamia kertoja.

Tuolloin pääsin ensi kertaa Helsinkiin. Menin komeasti Taivalkoskelta junalla. Mukanani oli koulukirjasta repäisty Helsingin kartta ja sen mukaan minun piti suunnistaa porukan kokoontumispaikkaan. Ylitin Mannerheimintien Lasipalatsin kohdalta. Ei siinä siihen aikaan ollut liikennevaloja ja Helsingin liikennekin oli aika kesyä. Vähältä piti, ettei maalaispoika kuitenkin jäänyt ratikan alle, joka tuli kovaa ja äänettömästi.

Kansanedustajan ”loma-ajat” ja viikonloput olivat täynnä monenlaista kutsua eri puolille maakuntaa ja isänmaata. Kunnioittamaan tilaisuutta läsnäololla, puhumassa politiikkaa tai muuten. Siitä huolimatta, että nyt viimeisellä kaudella aloitin kutsupyyntöön vastaamisen, jotta ”on teillä kansanedustajia siellä lähempänäkin”, menemistä oli.

Niinpä nyt monen vuoden perästä olen saanut ensimmäisen kerran ihan rauhassa katsella kevään tulemista. Kuunnella pikkulintujen karjumista puskissa. Päivitellä joka-tois-päiväisiä lumipyryjä. Seurata, miten jokisuun sula etenee Koitijärvessä.

Rantaloma-aika seuraa sitten kun jäät ovat lähteneet ja vähän vielä lämpiää. Monivuotinen tavoitteeni on ollut päästä järveen uimaan ennen toukokuun yhdeksättätoista. Saas nähdä, miten käy tänä vuonna.

Mutta lentoveroa kannatan!