Viime viikkoina olen muun muassa nukkunut pitkiä ja levollisia yöunia, herännyt valoisaan aamuun, nauttinut monipuolisesta liikkeestä, kohdannut mahtavia asiakkaita sekä pohtinut tulevaisuutta, auttanut ja saanut apua sitä pyydettäessä. Olen hämmästynyt nähdessäni kiroilevan papukaijan kauniissa puutarhamaailmassa sekä karhun kokoisen koiran suloisen rintamamiestalon edustalla. Olen myös haaveillut tuollaisesta rintamamiestalosta koirineen Jyväskylän Kypärämäessä.
Olen saanut iloa tuottaneen ruusun, joka tarkemmalla syynäyksellä paljastuikin muovikukaksi. Olen ostanut puolivahingossa huonon, kalliin tekokuitupaidan ja harmitellut sen myötä kaatuvaa talouttani sekä kuolevaa maapalloamme. Jälkikäteen olen myös todennut, että raha ei tosiaan ole onnen ja ahdingon määrää säätelevä kaikkivaltias.
Olen sytytellyt kynttilöitä vielä pimenevissä illoissa ja ihaillut lahjakkaita ihmisiä toteuttamassa itseään.
Olen tanssinut ja vapautunut. Olen kävellyt päämäärättömästi nyt jo heikentyneellä järven jäällä ja lämmikkeeksi kahvitellut somassa Kuusamosta muistuttavassa kahvilassa kaukana keskustan vilskeestä. Näiden kaikkien sattumusten ansiosta olen ennen kaikkea hymyillyt, nauranut, tuntenut syvää kiitollisuutta.
Talvi on kulunut harmaan sävyissä, väreiltään sekä tunnelmaltaan. Tämä itsessään ei yllätä ketään. Mutta se, miten talven jälkeen hiljalleen heräävä kevät voi tuoda todellisen potentiaalimme esiin, saattaa yllättää. Kun huomaan, että alan nähdä pieniä ilon pilkahduksia jokaisessa päivässä, tunnen olevani taas oma itseni. Se, jos joku, on ihanaa. Jos talven taantumaa ei tulisi, osaisinkohan aidosti nauttia tästä pienten ilojen sävyttämästä arjesta?
Koska reagoin herkästi ympäristön muutoksiin, myös vuodenajat määrittävät omaa olemistani huomattavan paljon. Ei ihmekään, luonnon rytmissähän meidät on tarkoitettu elämään, ennen kuin me ihmiset itse keksimme uudet säännöt sille, miten tämä elämä pyörii. Työt, harrastukset ja muut aikataulut täyttävät elämäämme, mikä on tietyissä määrin hyvä asia. Olisi kuitenkin hienoa, että voisimme ja ennen kaikkea osaisimme hidastaa silloin, kun sitä kaipaamme.
Kun katselen lenkkipolulla tyytyväisenä kevään merkkejä nuuskivaa koiraa, avannon reunalla keikkuvaa sorsaparvea tai oravaa touhuilemassa omiaan, ajattelen, että he tietävät paremmin. Näistä pienistä, niin merkityksettömän merkityksellisistä hetkistä se onni kai koostuu. Ja nämä pienet hetket muistuttavat siitä, että myös minä riitän sellaisena kuin olen, myös minä olen merkityksellinen sellaisena kuin olen.
Joku voi pitää näitä pohdintojani enemmän tai vähemmän hölmöinä, mutta sitä minä sitten olen, hölmö. Elämä on näin hieman antoisampaa, uskon. Tai sitten minulla on vain kevättä rinnassa; olin unohtanut, että se tuntuu näin hyvältä. Ehkä vielä joku kevät hymyilen näille samoille asioille yhden Kypärämäen rintamamiestalon ikkunasta lumen sulamista katsellen. Nyt ainakin tuntuu siltä, että mikä vain on mahdollista.