Alakerta | Kristiina Niemelä / toimitus@koillissanomat.fi
Viime sunnuntaina tein jotakin ennennäkemätöntä. Lenkille lähtiessäni vedin iPodin kuulokkeet korvilta ja jätin puhelimen kotiin. Lähdin sitten hölkyttelemään ja siinä juostessani tulin ajatelleeksi, että hiiskatti onpa hiljaista. Vaikken varsinaisesti odottanut tapaavani tuttuja, sitä aina alkaa katsella ympärilleen, että eikö täällä todellakaan ole ketään.
No, lopulta huomasin punatakkisen rouvashenkilön, joka tuli Teletappimäkien takaa, tuijotteli järvelle ja pysähteli vähän väliä. En uhallakaan jaksa kuvitella miltä näytin, kun katselin sen mummelin menoa, mutta sitten sainkin jo sellaisen maagisen valaistuksen, jollaisia ei voi saada kuin sunnuntaiaamuisin. Päätin lähteä menemään sinne mäkien taakse. Siellä taas oli polku, josta pääsi suoraan lintutornille.
Okei, tiedetään. Se tosiaan oli lintutorni, mutta taivas varjele, minusta se muistutti enemmänkin lahonnutta kaksikerroksista laituria. Ei siinä, mikäpä minä olen arvostelemaan, millainen on hyväkuntoinen lintutorni, kun sellaisen kanssa en ennen ole tehnyt tuttavuutta, mutta eihän se voinut olla kunnossa. Ei voinut.
Ja tässä kohdin onkin pakko paljastaa, että inhoan lintutorneja. Tämä inho juontaa juurensa syvälle ankeisiin koulun kevätretkiin, jolloin 20 levotonta ja metelöivää oppilasta aina raahattiin lintutorniin siipiveikkoja bongaamaan. Jokainen jolla on hivenkään järkeä toki käsittää, ettei sellaisesta mitään tule. Eikä koskaan tullutkaan.
Palatakseni itse asiaan eli lintutornin ympäristöön, voi sanoa ettei siellä ollut paljon nähtävää. Kaksi pizzalaatikkoa, muovipusseja ja valtava määrä muuta muodotonta roskaa. Olin juuri lähdössä, kun kuulin rääkäisyn. Kaksi ankkaa vai mitä sorsia olivatkaan kiljuivat kuin mitkä ja läiskyttivät vettä ympärilleen. Tätä suurta episodia seurasi lisäkseni kaksi piisamia, joihin sitten lopulta rakastuin. Siellä ne raukat uivat kaiken roskan seassa. Todellakin, sydän suli.
Luulen, että tuo sunnuntaiaamu opetti minulle jotain. En vain ole varma mitä. Asiaa tarkemmin miettimättä voin kuitenkin sanoa, että lintutornille menen uudestaan. En minä niinkään sorsista ole kiinnostunut, mutta onhan se todellista selviytymistä, kun sieltä moskan seasta pitää tarvittava ravinto löytää. Älkää ihmiset tilatko pizzojanne lintutornille asti, jos ette todella jaksa tuoda niitä laatikoita sieltä pois. Se on idioottimaisimpia asioita joita voi tehdä.
Kristiina Niemelä
toimitus@koillissanomat.fi